On haikea olo.

Ehkä vähän surullinen, toisaalta helpottunut ja huojentunut.

Jumppakausi sai tänään päätöksen ja nyt alkoi kolmen kuukauden kesäloma. Lapsista.

Kaksi viikkoa sitten laitoin jumppasalin lattialle ison kartongin ja tusseja ja ohjeistin lapset yhdessä aikuisten kanssa kirjoittamaan tai piirtämään kiitokset, moitteet ja kivat asiat kuluneesta jumppakaudesta. Kartongit löytyvät tällä hetkellä asuntoni seinältä.

Pidän itsessäni siitä puolesta, että lähden kaikkeen aina täysillä mukaan. Heittäydyn, annan kaikkeni ja panostan 100 prosenttisesti asioihin, jotka on mulle tärkeitä. Kiinnyn helposti ja irti on vaikea päästää. Ja samalla vihaan itsessäni sitä, etten osaa irrottaa menneisyydestä, vaan tulen aina kantamaan historiani mukanani arjessani.

Esimerkkinä: Rakastun aina täysillä omiin jumpparyhmiini. Ohjaajana en saisi tätä sanoa, mutta löydän joka ryhmästä lempparilapset/isät/perheet, mutta toki kaikkia ohjataan tasapuolisesti, eikä ketään suosita muita enemmän - kuin omissa ajatuksissa. Haluan antaa ryhmilleni kaikkeni, sillä vaikka heille olen vain kerran viikossa tunnin ajan olemassa - ne on mulle koko kevät tai syksy. Elän ryhmiä ajatellen ja sairastumisen johdosta sijaisen hankkiminen omille tunneille on tuskaa. Mä haluan olla siellä niitä varten!

Kauden loputtua ryhmä hajoaa ja katoaa. Ja voi vain toivoa, että takaisin kolmen kuukauden kuluttua tulisi mahdollsimman moni. Toivon olevani heille ohjaaja, joka innostaa heitä jatkamaan ja oppimaan uutta. Haluan, että heillä on syy tulla takaisin. Tänä keväänä annoin telinejumppareille syyksi jatkaa uuden telineen; eritaso nojapuut otetaan käyttöön ensimmäistä kertaa ensi syksynä.

Itselleni on haikeaa, kun tietää ettei esimerkiksi joitakin ihania lapsia näe ehkä enää koskaan, sillä he eivät voi enää ensi syksynä jatkaa samassa ryhmässä kasvaessaan ikärajojen ylitse. Mutta on menneisyyden kantamisessa puolensakin. Ikinä en tule unohtamaan sitä tyttöä, joka ei jumppaan tullessaan uskaltanut kiivetä puolapuille. Kolme vuotta myöhemmin tyttö kiipesi, nauroi ja teki kaikkea muutakin täydellä ilolla. Ikinä en tule unohtamaan sitä tyttöä, jonka kanssa ei kuperkeikkatreeneistä ollut mitään apua. Tyttö harjoitteli vuoden, eikä onnistunut. Ja sitten se tuli ja kertoi, että osaa nyt tehdä kuperkeikan - ja suoraan vielä penkin päällä. Vain muutaman tapauksen kertoakseni.

On ihanaa toivottaa lapsille hyvää kesää, kun tietää että ne tulee takaisin. On myös ihanaa laittaa heidät eteenpäin, kun tietää että heistä tulee vielä jotakin. Tai he vain sanovat "hei mä opin tänään tosi paljon!"

Kiitos on myös ihan riittävä.