Koti. Lapsuuden ja aikuisuuden.

Puheessani koti löytyy kahdesta paikasta; Pasilasta ja Kannelmäestä. Sydämessä on toinen kuitenkin jo siirtynyt menneeseen. En mä siellä enää asu.

Olen kasvanut ja elänyt Kannelmäessä, eikä se tule koskaan häviämään musta. Mutta totuus on kuitenkin se, etten ole koskaan tuntenut oloani Kannelmäessä kahdenkymmenen vuoden aikana yhtä kotoisaksi kuin vuoden aikana Pasilassa.

Mä nautin täällä elämisestä.

"Kotiin" on kuitenkin aina ihana palata, mutta mikä siinä on etten osaa enää nukkua vanhassa sängyssäni? Siitä ei ole kuin kaksi vuotta, kun muutin ja silti vanha sänkyni tuntuu niin vieraalta, kylmältä.

Vietin eilen rauhallista koti-iltaa Kantsussa äidin ja isän luona, kun vain yhtäkkiä tuli tunne, että on päästävä kotiin. Pakkasin tavarani ja suuntasin suoraan juna-asemalle.

Vaikka olisin saanut viettää illan oman perheen kanssa, valitsin mielummin yksinolon ja tiedon siitä, että saan nukahtaa omaan sänkyyn. Se vei ylivoimaisesti voiton, vaikka perhettäni rakastankin.

Tämän kodin erottaa toisesta se, että tämä on mun ihan oma. Ja se tekee tästä niin tärkeän.

Sanotaan, että kodista tunnistaa asujan. Tai asujan kodista.

Mä olen itse tehnyt tästä Pasilan kodista kodin - mulle. Tämä on juuri ja tasan mun näköinen ja olen ylpeä kodistani.

Kannelmäessä on koti. Lapsuuden koti, joka muistuttaa mua aika-ajoin siitä, mitä mä olen joskus kokenut, ajatellut, tehnyt. Siellä mä olen oppinut ajamaan polkupyörällä, rullaluistemaan ja hiihtämään.

Ja, kun perustaidot on opittu on aika oppia elämään. Ja jos joskus palaan asumaan Kannelmäkeen, tiedänpähän jo etukäteen mistä löytyvät takiaispensaat ja nokkospuskat.