joo ja sama fiilis jatkuu..

Me päätettiin ruokiksella pitää hypäri, minä, jätkä ja ystävämme. Hiljasta porukkaa.. istuttiin sohvilla ja noi heilu jätkän kameran kanssa ja yrittivät ottaa musta kuvia.. kai ne pari saivat.. Mä olin jätkälle tyly, tylympi ku mitä aiemmin, vaikka se oli mulle tänään älyttömän kiltti. Tai siis yritti koko ajan piristää mua ja selvittää mikä mulla on.

No kun en piristynyt, syystä että mulla on edelleen helvetin heikko olo, niin jätkä lopulta luovutti. Historian tunti istuttiin hiljaisuudessa. Mä pyysin anteeks ja sanoin, etten ole tahallani ilkeä. -et sä olekkaan. Oli vastaus.. Sen jälkeen me ei ollakkaan puhuttu mitään.

Mä en taas vaihteeks tiedä missä mättää. Mä koen, et hän on ongelma, tosin en mene väittämään että itse olisin yhtään sen helpompi tapaus.. Tuntuu vaan, että hän pelkää liikaa. Ja suojelee. Vaikka mä yleensä olenkin tosi iloinen, avulias ja ymmärtäväinen, en minäkään aina jaksa. Ja sillon en tosiaankaan puhu kellekkään. Ei hän ole ainut, joka tästä joutuu kärsimään. Siinä mielessä kyllä vihaan itteeni ihan yhtä paljon. Sillä mä en oikeesti haluais vittuilla sille, mutta kun se änkee joka välissä kyselemään mikä mulla on. Mä oon aikasemminkin sanonu, et musta on vaan ihana et se huolehtii.. mutta. Mä oon jo iso tyttö. Enköhän mä saa sen suuni auki, kun niin haluan. Sitä ei tarvitse joka välissä varmistaa..

Toivon vaan että se sais asiansa selvitettyä. Ennenkuin meijän ongelmista tulee muille ihan yhtä vaikeita..