Mä olen ollut kauhean syvällinen koko viikon. Luin äsken tämän viikon kirjotuksiani, joista paistaa päällimmäisinä teemoina rakkaus, ystävyys, luottaminen ja puhuminen.

Tällä viikolla on tapahtunut paljon. Mä olen sopinut välini yhden ystäväni kanssa ja riidellyt toisen, mä olen puhunut monen kaverin kanssa suhteestani Mieheen ja mä olen puhunut paljon Miehen kanssa. Mä olen aloittanut jälleen sen mihin Mies on mut vuosi sitten ajoi, eli olen alkanut taas pitämään omia hypäreitä. Niin ja sitten oli se uusinta ja menneisyys tullut taas takaisin mun elämään mun tahtomattani.

Mutta olen mä tällä viikolla oppinut jotain uuttakin. Jos jokaisella viikolla pitäisi olla jokin uusi asia, minkä oppii, on se ehdottomasti tällä viikolla tuen hakeminen ja sen hyväksyminen.

Välillä mun on todella vaikea elää Miehen kanssa tai kuvitella meitä yhteen vielä kymmenenkin vuoden päästä, koska me ollaan niin erilaisia. Mä ollaan oikeasti kuin yö ja päivä. Vaikka yhdistäviäkin tekijöitä on, aina välillä tuntuu että meijän mielipide erot on aivan liian suuria.

Miehellä on suuri tarve huolehtia ja auttaa, se ei suostu jättämään ketään pulaan. Joten jos nyt ajattelette, että Mies huolehtii myös sellaisista keistä ei liiemmin välitä, niin voitte kertoa sen sadalla niin saatte sen kuinka suuri tahto sillä on auttaa mua. Se onkin sanonut mulle, että hän tulee aina olemaan huolissaan musta, tahdoin mä sitä tai en. Se ei tahdo nähdä mua surullisena ja koska tietää saavansa mut iloiseksi, tahtoo tehdä sen aina kun sillä on siihen mahdollisuus. Se toivoo mulle aina vain ja ainoastaan pelkkää hyvää.

Mulle onkin sanottu, ettei kukaan voisi välittää toisesta näin paljoa, kuin se välittää musta. Ja se on mulle tosi vaikeaa.

Sillä suurena erona meissä on juuri tämä. Vaikka mäkin tykkään auttaa muita, joka on sekin tullut tällä viikolla esille, kun kaikki ovat kertoneet mulle henkilökohtaisia asioitaan, niin mä en suostu ottamaan apua vastaan. Ja se tekee Miehen työn tosi vaikeeksi, koska se ei halua, että mulla olisi jokin huonosti, jos hän vielä voisi tehdä sen eteen jotakin.

"Sinä ja sun yksinpärjääminen.."

Vaikka me ollaan puhuttu tästä monesti ja tullaan varmaan vielä kauan puhumaankin, niin tässä asiassa me ei päästä yhteisymmärrykseen. Ja tämä tulee vielä aiheuttamaan riitoja meijän välille, koska me ajatellaan niin erilailla. Vaikka kumminkin molemmat ymmärtävät toisen kannan, ei kumpikaan hyväksy sitä. Ollaan niin päättäväisiä, ettei kauhean helposti luovuteta.

Mutta mä olen kaksi kertaa tällä viikolla, torstaina ja tänään, laittanut hänelle vapaaehtoisesti viestiä ja sanonut, ettei mulla ole hyvä olla, kaikki ei ole kunnossa. Ja on mennyt molempina kertoina kolmekymmentä sekunttia ja mä olen saanut vastauksen.

Mä olen oppinut sanomaan Miehelle mitä ajattelen, ilman, että se kysyy sitä multa. Ja se on multa jo suuri edistysaskel. Ja kyllä mä olen sen Miehestä huomannut, että se on ollut otettu, kun mä olen alkanut puhumaan sille enemmän.

Ehkä mä vielä joskus osaisin tehdä sen kaiken kasvotusten. Mutta en vielä.