Mistäköhän sitä taas aloittaisi?

Mä olen viettänyt koko viikon "elämä on ihanaa" aikaa ja viikonloppu on jo tähän mennessa ollut erittäinkin ihana ja on todella hyvä fiilis!

Mä pitkään jouduin miettimään että mitä sanon ja kenelle ja lopulta asiat vain sujuivat niinkuin minä tahdoin, ja lopputulos on tämä. Oikea henkilö tietää kaiken tarpeellisen, mutta ei liikaa. Hän ei lannistanut mua sanoillaan, päinvastoin nosti takaisin päivänvaloon, mutta ei myöskään lausunut mulle niitä inhoamiani "kyllä se siitä" iänikuisia lauseita, joista on enemmän haittaa kuin hyötyä. Joten lopputulos on hyvä.

Silti vietän edelleen aika pitkälti hiljaiseloa, sillä tulen liian helposti vainoharhaiseksi. "Miksi se ei vastaa? Sitä ei taida kiinnostaa.." Inhoan nimittäin sitä, kun viestiin ei vastata - vaikka siinä olisikin kysymysmerkki!

Mä myös viikolla päädyin todistamaan mielenkiintoista tapausta. Pääsin nimittäin sanomaan, etten löydä mitään erilaisuutta kahdenkymmenen hengen lasten ja lukiolaisten ryhmistä. Molemmille pitää huutaa naama punaisena, käyttää pilliä, kertoa käytöstavoista ja yrittää hiljentää sanoilla "kuunnelkaa, olkaa hetki hiljaa, voitteko jaksaa keskittyä vielä hetken? Ei enää kauaa." Siinä oli naurussa pitelemistä, kun torstaina kävelin töistä kotiin ja totesin, että keskiviikon koulun kokous oli aivan samanlainen kuin äsköinen jumppatunti. Niin, että kummat olivat niitä "kohta aikuisia"?

Mun viikko on ollut täynnä tekemistä ja pohdintaa. Mä olen joutunut miettimään opiskeluani, itsetuntoani sekä omia arvojani sekä kaiken päälle tulevaisuttana mm. ammatin ja lukion jälkeisen opiskelupaikan suhteen. Ilokseni voin kertoa, että tulevaisuuteni näyttää tällä hetkellä hyvinkin valoisalta! Ja keksin vihdoin sen ainoan oikean ratkaisun, joka mahdollistaa mun kotona asumisen, ei reissaamisen isojen kaupunkien välillä sekä työpaikan säilyttämisen.

Tästä on taas hyvä jatkaa!