Luin eilen loppuun kirjan, joka kertoi lomaromanssista. Kirja oli nimeltään enkelinkuvia hiekassa, kirjoittajana Tuija Lehtinen, jos jotain inspaa. Ja satuin taas löytään sieltä hyvän kohdan, jota tässä taas hyödynnän.

"Se tuntu luottavan itteensä mielettömästä, naistuntemukseensa ja se hymyili mulle vaan, totes et ennen pitkää mäkin läpertäsin sille asioitani. Se, kun osas kuunnella, se oli tottunu siihen niiden systeriensä kanssa.
-Naisilla on tarve selittää asiat ääneen jollekulle, se sano. -Ei ne odota neuvoa, ei ohjeita miten tehdä, ei ne ees kysy sellasia. Niistä vaan tuntuu sallitummalta tehdä asiat niin kun ne on alunperin aikonu, vaikka se päin persettä oliski, kunhan ne on ees jollekulle selittäny ekaks. Se on omituinen omantunnonrauhoittamishomma etukäteen ja siitä mä teen vielä joskus väitöskirjan."

Mä huomasin, että mä teen näin aika usein. Mä oon oikeesti tosi omapäinen jossain asioissa ja haluun, et ne jutut tehää niinku mä oon päättäny. Tosi usein, mä selitän jollekkin, et "mä suunnittelin tällee...plaa..plaa.. mitä mieltä sä oot?" Vaikka mua ei vois vähempää kiinnostaa jonkun toisen mielipide, koska mä oon päättäny tehä tän sillee ja sit mä kans teen. Se on vaan semmonen juttu, et joku ees tietää et mitä on tekemäs.. Tai sillee, kauheen vaikee selittää..

 Jos mä oon jonkun asian päättäny, ni sit se on sillee, eikä kukaa pysty mun päätäni kääntämään. Vaikka joku kuinka väittäs, et "tää on parempi" tai jotaa.. Mä en vaan voi antaa periksi ja sanoo, et "joo toi on parempi ku tää mun" En vaan voi.

Tänään tuli välkällä puhe periaatteista. Kaveri sano, että sillä on periaate, että se ei laita nettiin kuvia ja siinä se pysyy. Mullakin on muutama periaate, joista en luovu. Yks on tupakka. Mulla on periaate, että vaikka kuinka muut tai vaikka kuinka oisin ainoo, niin mä en polta. Ja sen takana pysyn.