Seuraava teksti tulee sisältämään ajatuksia ihmisistä, joita mä vihaan, asioita joita mä vihaan, kiroilua ja vittuilua sekä liian monta kysymystä. Kestäkää, mua nimittäin vituttaa.

Mä kerroin aiemmin tänään kavereilleni, etten pidä yhteyttä kehenkään asuinpaikkakunnallani, jossa siis olen kuitenkin asunut koko ikäni. Tunnen suurimman osan ikäisistäni ja nuoremmistakin aika paljon, mutta mä en ole koskaan tullut heidän kanssa juttuun. Siis oikeesti en ikinä. Ihmiset ovat yleensä jaksaneet mun seuraa vuoden verran, jonka jälkeen he ovat kadonneet mun elämästä.

Tästä aiheesta sain taas tänään muistutuksen. Niin, että miksi en ole POSITIIVISESSA suosiossa täällä päin? Miksi mua vihataan?

Mä luulin, että mut olisi jo unohdettu, mutta näköjään ei. Mä en ole vuoteen pitänyt enää yhteyttä kehenkään ja kukaan ei siis ole kuullut musta mitään. Mutta mun tietämättäni musta onkin puhuttu enemmän kuin olen tiennytkään.

Tämän päiväinen saa mut jälleen ihmettelemään kysymystä, että miksi ihmeessä? Mitä mä olen tehnyt? Ollut liian ystävällinen? Auttanut, kun on tarvittu? Ja kadonnut maisemista kokonaan, kun olen tajunnut ettei kukaan välitä musta? Mähän olen vaan tehnyt niille palveluksen! Olisivat vittu tyytyväisiä, ettei mua tarvitse enää kattella.

Mutta sekään ei näköjään riitä. Mun pitäisi varmaan muuttaa Rovaniemelle, jotta ihmiset täällä voisivat elää rauhassa.

Miten nykyään nuorten ja lasten parissa pääsee "suosituksi" ja pidetyksi? Eikö enää riitä se, että on mukava kaikille - piti tai ei -, eikä haasta riitaa ja niin edelleen? Mitä oikein vaaditaan, jotta ihmiset katsoisivat hieman ulkokuorta sisempään? Mitä vaaditaan, jotta saisi elinikäisiä ystäviä? Kavereita, jotka ovat oikeasti kiinnostuneita toisen elämästä.

Mua on aina hämmentänyt se tosiasia, että mua oikeasti täällä päin vihataan. Kyllä mä ymmärrän, ettei kaikki voi miellyttää, mutta jos jokainen tämän paikkakunnan nuori ajattelee samalla tavalla, niin pakkohan jossakin on olla vika? Kuitenkin mun vaihettua elämäni kymmenen kilometriä eteenpäin, niin mua rakastetaan? Onko vika siis mussa vai muissa?

Mä mietin tänään, että miten mä oikeasti olen voinut joskus olla tuollaisen ystävä tai no heiltä kysyttäessä, mä en varmaan ollut sen merkityksellisempi kuin naapurin rakki. Miten mä olen voinut uskoa sen kaiken? Mun selän takana kuitenkin puhuttiin ja puhutaan edelleen niin paljon, enkä mä vieläkään tiedä puoliakaan niistä.

Vai onko mua oikeasti vain niin helppo huijata? Saako mut uskomaan ihan mitä vaan, jos esittää vähänkin heikompaa ja haavoittuvaista? Enkö mä osaa päästää irti oikeassa kohdassa? Pitäisikö mulla olla joku koko ajan mukana kertomassa  "tässä kohtaa sun kannattaisi poistua, koska noi haluaa puhua susta pahaa."

Mun on helppo kulkea kotikulmilla, koska mä en tiedä mitä musta puhutaan. Ei sillä, kyllähän mä kaiken kuulen, tavalla tai toisella, ja kyllä mä ne katseet ja kuiskuttelut näen, mutta en mä kuitenkaan kaikkea tiedä. Ja se on hyvä. En mä murehdi muiden mielipiteitä musta, sillä ne ei tule mua muuttamaan, mulle on ihan sama mitä ohikulkija ajattelee mun räikeästä pukeutumisesta tai lujalla soivasta musiikistani. Ei mua oikeasti kiinnosta, en mä niitä ihmisiä kuitenkaan tule enää tapaamaan.

Mutta jos ihmiset, jotka ainakin joskus ovat olleet mulle tärkeitä ja oikeasti tuntevat mut, juoruavat paskaa mun selän takana, niin ettei ole pokkaa sanoa sitä mulle päin, niin siitä mä en pidä ja se loukkaa. Varsinkin, kun mä ihan oikeasti tiedän sen kaiken. Musta niin ihanaa huomata, että sellaiset ihmiset haukkuu mut ihan lyttyyn ja luulevat ettei sillä ole mitään väliä.

Oikeasti, luuleeko ne etten mä saisi koskaan tietää? Aikooko ne ottaa muhun yhteyttä kymmenen vuoden päästä, vaikka soittaa ja kertoa "Niin joo hei me vihattiin sua silloin kun pyörittiin sun kanssa yläasteella. Me puhuttiin susta paskaa, aina kun sä poistuit paikalta." Luuleeko ne, etten mä sitten enää muistaisi sitä? Että mä antaisin anteeksi, sanoisin vaikka "joo hei ei se mitään, onhan siitä jo niin kauan. Ei muistella pahalla." EI MUISTELLA PAHALLA?! Joo haistakaa vittu. Ihan vinkkinä tulevaisuuden varalle, mä olen pitkävihainen.

Olenko mä oikeasti niin kauhea ihminen, ettei mun kanssa voi olla vuotta pidempää? Olenko mä oikeasti niin vitun ärsyttävä kuin kaikki väittävät? Ja miksi helvetissä kukaan ei koskaan kerro sitä mulle? Mä en ole muuttunut yläaste ajoilta, mutta miksi musta silti pidetään mun nykyisessä koulussa ja mulla oikeasti on enemmän kavereita kuin koko peruskoulun aikana? Vittu kertokaa mulle se.

Jos mä olen niin kauhea, niin miksi mun seurassa on kuitenkin oltu? Säälistä? "Ei me voida jättää tota yksin." Niin tää olikin paljon parempi vaihtoehto, kiitos siitä.

Mä harvenmiten haukun ihmisiä. Se ei ole mun juttu, mä yleensä vain kiroan itsekseni kaiken maanpäällä liikkuvan ja tämän takia kukaan yleensä ei edes tiedä mistä kaikesta mä olen ottanut itseeni. Mutta tästä mä en nyt vaan voi olla hiljaa.

Jos tämä olisi tapahtunut vain kerran, jos kyseessä olisi vain muutama ihminen. Tää olisi helppoa, mä voisin vain kohauttaa olkapäitäni, pyörittää päätäni sanoen "ei kaikkia voi miellyttää" Mutta milloin mä olisin saanut asiat sujumaan helposti? Joten ei, tämäkin on paljon hankalempaa kuin miltä se tässä näyttää. Mä en ole väittänyt, että mun elämä olisi joskus ollut helppoa. Kyseessä on monta ihmistä, monia yksittäisiä tapauksia, iso sotku, joka ei ole alkanut viikko sitten. Mä olen joutunut pohtimaan tätä monta vuotta. Ja se jatkuu edelleen.

Mä taidan sitten olla niin vittumainen, ettei mun kanssa voi elää.

Kiitos siis näille ihmisille, jotka taas vaihteeksi muistuttivat mua tästä ihanasta tunteesta. Mä olinkin jo kerennyt unohtamaan kuinka ihanaa on tuntea, että mua vihataan, ettei musta pidetä, mua ei tahdota nähdä ja musta ei pysty sanomaan mitään positiivista.

Kiitos mun perjantai-illan pilaamisesta ja yö unien menettämisestä.

Vittu nytkö on hyvä mieli?

Irinan Pokka osuu paremmin kuin hyvin tähän kohtaan;

 

Yhtä toivon enemmän kuin muuta.
Paljon sen vuoksi antaisin,
Että tuntisit oikeesti,
Miten paljon sä haavoitit,
Ja miten kerran toisensa
Jälkeen se kaikki uudestaan nöyryytti.
Älä väitä, ettei oo sulla muka muistoo.
Vai pidätsä mua tyhmänä,
Jolla ei oo väliä?
Itsestäänselvyytenä, lasten palapelinä?

refrain:
Pokkaa sul on ainakin, se on käynyt selväksi.
Liikaa oot sen varjolla
Jo varastanut anteeksi.
Mistä sait sen käsityksen,
Et noin voi tehdä toisille?
Mut se mun täytyy kyllä myöntää,
Sul on pokkaa ainakin.

Mä en tahtois kantaa turhaa kuormaa,
Varsinkaan kun se mitään muuta ei.
Mut tekisitkö sä uudestaan
Saman, jos saisit valita?
Onko sussa jäljellä
Palaakaan inhimillisyydestä?

refrain

Joo, mä tiedän, mitä tunnen,
Mutta koskaan sitä ääneen sano en.
Mä pelkään, että joskus peilistä
Katsoo sun kaltainen.
Mä en suutu, enkä raivoo, enkä huuda.
Siihen suostu enää en.
Yksi ainoo katse, jota et ymmärrä kuitenkaan,

Kertoo enemmän, kuin kaikki sanat yhteensä.
Siitä, mitä tapahtuu syvällä mun sisällä
Ja siitä, mikä odottaa vielä sitä hetkeä,
Kun on vapaa kaikesta, mitä kannan mukana.
Tiedän, kuka sinä oot, mut onko sulla hajua
Siitä, mihin päässyt oon ilman sinun apua?
Oikeastaan minun pitäis kai kiittää sinua.
Avasit mun silmät, enkä usko enää satuja.

refrain

Mistä sait sen käsityksen,
Et noin voi tehdä toisille?
Mut se mun täytyy kyllä myöntää,
Sul on pokkaa ainakin,
Pokkaa ainakin