Mun yksi ystävistäni on tehnyt päätöksen. Sitä ennen oli lakko ja lopulta hän päätyi unohtamaan kokonaan koko asian. Mä olen ylpeä hänestä. Hän päätti jonkin asian ja pysyi päätöksestään.

Mut tunnetaan siitä, että mun aivan ihanan mahtavat suunnitelmat eivät oikeesti koskaan lopulta toimi ja lopputulos on aivan jotain muuta kuin mitä mä olin suunnitellut.

"Mulla on loistava suunnitelma!!"

"Ja miten kävi sen edellisen..?"

"... Se epäonnistu.. Mutta se olisi voinut olla hyvä!"

"Niin..."

Sama juttu on yleensä mun päätöksien kanssa. Ihan sama onko se koulun taikka työn suhteen. Niin tai yleisimmän, suhteen Miehen.

"Nyt mä pidän välimatkaa! En varmana tekstaa sille, ennekuin se mulle! Mä en puhu sille! Mä en tykkää siitä, mä vihaan sitä!"

Useimmiten mun välimatka kestää päivän, tai no.. tarkemmiten vain sen yhden tunnin, tekstaamisesta puhumattakaan, minkä mä sille voin että mulle tulee jotain asiaa mikä on pakko kertoa. Ja mun vihaaminen.. Korkeintaan viikko, kaksi jos siellä on välissä ollut "onhan se ihan kiva" - päiviä.

Mutta nyt mä olen tehnyt kaksi päätöstä.

1) Mä en luovuta. En suhteen 1 enkä suhteen 2.

2) Mä en aijo enää vastata Miehelle "Ei mikään." kun hän kysyy mun vointia/oloa/syytä tähän.

Joten, mä lähden nyt selvittämään hänellä tätä ko. asiaa. Mahtavaa.