Mä istuin hetken aikaa hiljaa, hymyilin ja ajattelin "toi on mulle kaikkein tärkein"

Mä keskustelin isin kanssa tänään lapsuusmuistoista, varhaisimmista lapsuusmuistoista sekä muistista.

Ensin kerroin oman muistoni ja sitten hän kertoi minulle ajasta, jolloin hän oli ihan pieni ja hänen isänsä vielä eli. Ajoista, joista en kuule usein.

Muistot tulivat keskustelun aiheeksi, kun kerroin mitä olimme juuri aiemmin päivällä käyneet läpi psykologian tunnilla; muistia. Itse havahduin kohdassa, jossa opettaja kertoi, että periaatteessa koko elämämme on omassa muistissamme, vaikka emme kaikkea pystykään palauttamaan mieliimme. Siis ajatelkaa nyt. Ihan kaikki lapsuudesta tähän päivään on samassa paikassa.

Muisti on kyllä hieno asia. On mahtavaa palauttaa mieliin synkkänä hetkenä jokin ihana muisto jonkun kivan ihmisen kanssa ja ei mene kauan, kun jo hymyilyttää. Mä hyödynnän sitä taitoa todella usein.

Nimittäin juuri tänään keskustelin erään ystäväni kanssa siitä missä mä tällä hetkellä menen. Mitä ajattelen ja tunnen. Ja kävimme lisäksi iänikuisen kysymyksen läpi; miksi en puhu ihmisille vapaaehtoisesti. Mä selitin hänelle, kuten olen muillekin vastannut, että tahdon pärjätä yksin, enkä tahdo tukeutua muihin. Keskustelu siis lähti mun lauseesta alkuun; "Tästäkin mä tavallisesti puhuisin Miehen kanssa - nyt en vaan voi."

Itseasiassa Mies on tässä tapauksessa aivan loistava esimerkki. En väitä, ettenkö edelleenkin luottaisi häneen, mä kyllä tiedän ettei se ole kertonut asioistani kenellekään, mä olen vain lähinnä pettynyt häneen. Mutta yhtä kaikki, mä luulin että se olisi koko ajan mun tukena, ja miten kävi? Yks pieni ex palaa yllättäen takaisin ja kas kummaa Mies menee ihan sekaisin ja unohtaa mut aivan kokonaan. Miksi en siis tahdo tukeutua ihmisiin? - Ne jättää kumminkin.