En ole viime viikkoina nukkunut hyvin. Joko en ole saanut unta ja oon tuskaillut sängyssä pyörien tai olen herännyt keskellä yötä painajaisiin. Mun painajaiset eivät ole koskaan olleet sellaisia "tulen ja tapan sinut"-tyyppisiä, vaan niissä vilahtelee mun menneisyyden ihmiset ja asiat, joista ei ääneen puhuta. Ja sekös pistää ahdistamaan.

Mutta mä en haluaisi enää muistella niitä asioita.

Joten päädyn tänne ihmettelemään, kuinka moneen huonoon ihmiseen yhden ihmisen täytyy tutustua, antaa kaikkensa ja pettyä kunnes voi olla onnellinen ihanien ihmisten ympäröimänä? Musta ainakin tuntuu, että mulla on lukumäärä jo täynnä.

Tällä hetkellä mulla on elämässä vain sellaisia ihmisiä, joista mä välitän, arvostan ja joiden kanssa haluan olla tekemisissä. Se ei tarkoita, ettenkö mä joskus sanoisi heistä pahaa sanaa, mutta tärkeitä ne on jokainen. Ihmiset tekevät virheitä ja suurimmalle osalle voin ne antaa anteeksi.

Mä nimittäin päätin pari vuotta sitten, etten enää suostu elämään sellaisten ihmisten kanssa, jotka ei anna mun elää omaa elämääni. Mä olin siihen asti ollut jo ihan tarpeeksi muiden heiteltävissä, joten päätin sen olevan tarpeeksi ja karsin huonot ihmiset pois. Enkä ole päivääkään katunut.

Tää teksti on omistettu näille ihmisille. Niille, jotka on joskus mua satuttaneet, olleet vittumaisia, raukkamaisia ja käyttäneet mun hyvää hyvyyttäni hyväkseen - niin ja ennen kaikkea lopulta jättäneet mut yksin. Tää on yksinomaan teille.

Mä en kaipaa niitä aikoja, mutta en mä kiellä ettenkö mä joskus ajattelisi niitä ihmisiä ja tapahtumia. Jos mä olen jonkun kanssa liikkunut kaksikin vuotta yhteen menoon, ei se koko aika ole voinut olla pelkkää paskaa. Siellä on pakko olla hyviäkin hetkiä. SItä en sano, että kumpia sitten oli enemmän.

Mä oon ite mokannut monen kohdalla ja pahasti. Kaikki ei ole ollut riippuvaisia muista, vaan nimenomaan musta ja mun silloisista ongelmista. Mä en kaipaa niitä ihmisiä ja enkä mä edelleenkään pysty katsomaan heidän valokuviaan tai puhumaan heille. Tulen varmaan olevan katkeran kostonhimoinen ikuisesti.

Mutta mikä siinä sitten on, että mä tuppaan aina löytämään elämääni juuri ne ihmiset, jotka eivät tule mun kanssa toimeen sitten alkuunkaan? Sillä, kun nyt jälkiviisaana ajattelen, kaikki he jotka olen deletoinut elämästäni eivät ole olleet mun tyylisiä ihmisiä lainkaan.

Mä oon vihdoin löytänyt paikan, jossa oon onnellinen. Mä ensin ajattelin, että mua tullaan vihaamaan sielläkin ylikaiken mun hyperaktiivisen luonteeni vuoksi, mutta väärässä olin ja nyt en malta odottaa, että pääsen huomenna tapaamaan ystäviäni.

Mä uskon siihen, että kaikki tapahtuu tarkoituksellisesti. Menneisyyden ihmiset on kukin omalla tavallaan opettanut mulle jotakin. Ja jos ei muuta, ne on auttaneet mua löytämään itteni ja tyylini olla minä. Niin ja onhan mulla heidän ansiostaan vihanhallintakin parantunut!

Silti mä mietin aina silloin tällöin pitäisikö mun laittaa viestiä ja tavata. Selittää ja kertoa. Ehkä tutustua uudelleen? Kun kuulin ystävältäni, että mua oltiin kyselty monen vuoden hiljaisuuden jälkeen, yllätyin. Ystäväni oli puolestani vastannut, ettei muhun kannata ottaa yhteyttä. Kaksi vuotta on kulunut, enkä mä vieläkään ole valmis puhumaan niistä asioista.