Vanha sananlasku väittää, ettei suutarin lapselta löydy koskaan kenkiä. Sitä mukaillen uskaltaisin väittää, ettei liikunnan alalla osata kiinnittää tarpeeksi huomiota omaan hyvinvointiin.

Näemme ja tunnistamme kyllä helposti ympärillämme epäkohtia, jotka haluamme korjata, mutta kuka kiinnittäisi huomiota meihin?

Keskustelin aiheesta viime viikolla koulukavereideni kesken. Niiden liikunnan alan ammattilaisten kanssa.

Myönnän itsekin, että on helppo pyytää toista ihmistä kirjoittamaan totuudenmukainen ruokapäiväkirja ja sen perusteella kertoa hänelle, mikä hänen ruokavaliossaan on pielessä. Mutta arvaapa kun sama pitäisi tehdä omalla kohdalla!

Se oli työn ja tuskan takana - ja on edelleen. Oli vaikeaa muuttaa omia ruokailutottumuksiaan- ja tapojaan, joita oli noudattanut kaksikymmentä vuotta. Miten koota lautanen uudelleen, ymmärtää ateriarytmien ja lautaskokojen päälle ja noudattaa vielä näitä ohjeita.

Mutta uskon vahvasti siihen, että tämä auttaa mua jatkossa omien asiakkaideni kanssa. Minä todella ymmärrän mitä tarkoitan, kun pyydän heitä tekemään kokonaisvaltaisen elämänmuutoksen niin, että siitä tulee pysyvä elämäntapa.

Ei voida suoraan sanoa kauan menee, että muutoksesta tulee ihmisellä pysyvä tapa elää ja toimia. Itse olen vaatinut itseltäni jotakin jo puolen vuoden ajan. Muutosta on tapahtunut ja hedelmistä on tullut pysyvä osa elämääni.

Valehtelisin kuitenkin, jos väittäisin ettei herkkuja tekisi mieli tai olisi helppoa olla syömättä karkkia. Taistelen sitä vastaan joka viikonloppu. Anna itselleni periksi, kun tunnen ansaitsevani sen. En laske kaloreita, mutta mietin ennen kuin pistän ruokaa suuhuni.

Olen sitä mieltä, että liikunnan alan ammattilaisen täytyy näyttää siltä kuin toimisi omien sanojensa mukaisesti. Olet myös itse asikkaidesi motivaatio.

Ja sitä kohti mennään.