Kun se ihminen vuosi sitten asteli mun elämään, mä en odottanut, että se olisi jotain näinkin pysyvää. Että mä voisin vielä vuodenkin jälkeen haaveilla siitä ja katsoa sitä hymyillen, ehkä jopa ajatella, että se on mun.

Silloin mun ainoa ajatukseni oli "emmä voi sitä saada." Ja kuinkas taas kävikään?

Tänään mä ylitin jopa omat ajatukseni, kun olin todella kilttinä häntä kohtaan ja kerroin hänen näyttävän söpöltä ja jopa osaavan pukeutua hyvin. Hän oli selvästi otettu - katsoi mua lempeästi hymyillen silmiin, laittoi käden mun reidelle ja sanoi "kiitos". Kyllä mäkin voin joskus yllättää. Positiivisella tavalla.

Tänään taas meistä molemmista näki, kuinka me tarvitaan toisiamme, kuinka hyvin me tullaan yksiin, kuinka me saadaan toisemme nauramaan ja kuinka paljon me tykätään.

Me jopa osattiin puhua meijän viimeisimmästä -kunnon riidasta- ja selvitimme sen siinä samalla.

"Sä sanoit, että mä suutuin."

"Et jättänyt paljoa arvattavaa, kun laitoit - mä annan sun olla-"

"Niin mutta mä suutuin vasta, kun sä sanoit et mä oon suuttunut."

"No yleensä sä tuut vihaseks, kun mä suututan sut."

Siitä näki kuinka se nautti ja oli iloinen. Siitä näki, kuinka iloinen se oli, kun näki mut hymyilemässä. Sen vaan näki, kuinka hyvin meillä taas menee.

"Hei, mä oon vaan yhden naisen mies."

Se tuli taas selväksi, ettei se ajattele ketään muuta.

Tästä piti tulla jotain syvällistä liittyen siihen, mitä Hänestä ajattelen. Muttei nyt ihan sit kumminkaan. Kai se pääasia kumminkin oli, että meillä menee hyvin ja mulla oli kiva päivä - kiireestä huolimatta.