Kaksi kertaa vuodessa sitä joutuu oikeesti kunnolla ajattelemaan ja muistelemaan vanhoja, ihaniakin, asioita ja muistoja. Juhannus on näistä toinen. Vaikka edelleenkin pidän juhannuksen viettoa täysin turhana juhlana ja vihaan sitä ylikaiken, olen viimeisenä aina paikalla kun juhliminen loppuu. Kai se on niitä perinteitä.

Kaksi kertaa vuodessa mä oikeesti pääsen kunnolla kuuntelemaan ja juttelemaan, kun mulle kerrotaan ajasta jolloin mä olen ollut ihan pieni. Ne on hienoja hetkiä. Muistoja ajoista, jolloin kaikki oli kunnossa ja juuri niin kuin pitäisi olla vieläkin.

Eilen yöllä me istuttiin kahdestaan ja juteltiin mun lapsuudesta. Siitä kuka on mulle on kaikkein tärkein ja kelle mä olen ollut kaikkein tärkein. Mun tabu. Asiasta ei koskaan puhuta, siitä vaietaan kuin pahimmastakin teosta tai virheestä. Siitä ei vaan saa puhua, pysty puhumaan, tahdota puhua. Eilen puhuttiin vähäsen.

Ei ole todellakaan kysymys siitä, etten tahtoisi puhua ja muistella. Tottakai mä tahtoisin, mutta ihmisenä olen vain sellainen etten yksinkertaisesti kykene. Mun ajatusmaailma ei pysty tai anna mahdollisuuksia siihen, tahtoisin mä sitä kuinka paljon tahansa.

Kuusi vuotta sitten tein päätöksen, etten tule koskaan luovuttamaan. Mä yritän ja yritän ja yritän ja yritän niin kauan kunnes onnistun. Mua ei ole tehty luovuttamaan! Syy päätökseen lähti puhtaasti näyttämisenhalusta. Kyllä pienet tytötkin voivat pärjätä, jos ne oikeesti sitä haluaa! Mä päätin kuusi vuotta sitten, että näytän mihin mä pystyn ja kykenen. Jos se ei riitä, se on muiden ongelma - ei mun. Mutta aina pitää antaa parhaansa. AINA.

Mä olin surunmurtama kuusi vuotta sitten. Mä olin sitä pitkään ja olen edelleenkin. Vain pelkän nimen mainitseminen saa mut jo lähestulkoon itkemään. Mä kaipaan sitä ihmistä niin paljon. Enemmän kuin ketään. Kuusi vuotta sitten, heti hautajaisten jälkeen mä sulkeuduin koko asiasta. Hautasin sen sisälleni, enkä maininnut kenellekään kuinka paha olo mulla oli, kun olin niin surullinen. Vuodet vieri ja edelleen pieni tyttö haikeilee saman ihmisen perään. Eikä puhu asiasta.

Hän on ihminen, joka aina uskoi ja luotti muhun. Antoi mulle kaikkensa ja vielä enemmän. Panosti muhun ja oli ylpeä. Mä tahdon näyttää, että musta on syytä olla ylpeä! Mun elämässä on kolme miestä, jotka on kaikki mulle todella tärkeitä. Tulee aina olemaan. Mutta meijän suhde tämän kanssa - se oli täysin erilainen ja aivan omanlaisen ainutlaatuinen. Se oli puhdasta rakkautta ja ystävyyttä. Samankaltaisuutta ja yhdessäoloa. Tulee aina olemaan. Hän tulee aina olemaan osa mun elämää. Tulee aina olemaan mun ajatuksissa.

Eilen mä kuitenkin yllätin itseni. Ja vielä nukkumaanmennessänikin olin aika hajalla. Kuulin uusia asioita ajoista juuri ennen poisnukkumista. Ajasta, josta on nyt kulunut kuusi vuotta ja mun pitäisi muistaa. Itku tuli, kun en muistanut. Mä en muista. Mä en muista asiaa, joka mun pitäisi muistaa. Mä olisin tahtonut muistaa. Mutta kun en muista. Enkä tule muistamaan. Mä olen kuulemma kirjoittanut kirjeen, joka on luettu ja talletettu jonnekin laatikkoon talteen.

Joskus sitä tahtoisi palata takaisin. Mutta nyt mä olen tässä. Ja hän on Siellä. Muuta kymmenvuosi ja me ollaan jälleen yhdessä. Niin kuin aina ennenkin. Niin kuin silloin, kun me oltiin erottamattomat.