Juuri sillä hetkellä, kun mä olisin eniten ihmisiä ympärilleni kaivannut, ei kukaan heistä ollut lähelläni, ei ketään johon olisin voinut tukeutua.

Mun teki mieli ottaa puhelin käteen ja soittaa, mutta mulla ei yksinkertaisesti ollut voimia edes siihen. Ei voimaa kirjoittaa lyhyttä viestiä "mä tarvitsen sua" Se olisi kertonut jo paljon.

Mä olen aina ollut herkkä ja otan asiat todella henkilökohtaisesti, vaikka ne eivät liiemmin mua koskisikaan. Vanhat muistot tulee helposti pintaan ja sitten itkettää. Kaverini sanoi tänään, että hänen mielestään se on suloista. Itse en siitä kovinkaan paljoa pidä.

Se kysyi tänään, että pelkäänkö mä. Mä vastasin kerrankin, ensimmäisen kerran, rehellisesti, että pelkään. En tiedä miksi sanoin, mutta tuntui hyvältä sanoa se jollekin ääneen, sellaiselle ihmiselle, jonka tiedän pitävän sen omana tietonaan. Omistaahan hänkin tietyllä tapaa virallisestikin vaitiolovelvollisuuden.

Mä olisin kaivannut Miestä, pelkästään sen läsnäoloa. Sitä turvallisuuden tunnetta, minkä se mulle tuo. Mutta mä olin ihan yksin. Onhan se mulle joskus tokaissutkin, että sillon kun mä tarvitsen apua, mä olen sitten ihan yksin, kun en muutenkaan apua suostu ottamaan vastaan. Niin.

Vaikka mä joskus menen täysin pois tolaltani, mä onneksi myös pääsen siitä nopeasti yli. Se on hetkellinen purkaus, jonka jälkeen mä taas pystyn hymyilemään.

Ehkä se vaan johtui lähestyvästä joulusta, joka on mulle aina erityisen rankkaa ja viime maanantaista. Se oli jonkun syntymäpäivä.

Mies tietää mun peloistani, enemmän ja tarkemmin kuin kukaan. Mutta se on kuullut sen saman tarinan jo niin monta kertaa, että päätin tällä kertaa säästää hänet siltä. Ehkä se ei sitten kumminkaan täysin ymmärrä mun pelon syytä - enhän mä oikein itsekään ymmärrä.

Kaikkihan on ihan hyvin ?

Tai sitten tämänkin oli tarkoitus kertoa jotakin.

Menenkö mä jälleen liian lujaa?