Mä kuulen eteisestä askeleet.
Sä viereen kaadut, tilaa siihen teet.
Et sano sanaakaan, tuijotat mun niskaa vaan
Samalla, kun mä leikin nukkuvaa.

Liian usein kaipaan niitä hetkiä,
Et saisin yksin nukahtaa ja herätä.
Ei tarvis jännittää ja sisintänsä selvittää,
Kun ei sitä ymmärrä itsekään.

Mm, mä tiedän, sun on vaikee ymmärtää.
Haluan sun lähelle, mutten, että kosket.
Ja voi kun se riittäisi sullekin,
Niin tää kaikki vois jatkuu paljon helpommin.

Mulle tämä syvä hiljaisuus
On parempi kuin huono valhe uus.
En voi sanoo suoraakaan, et: "Joo, edelleen ahdistaa",
Kun me sitä jäätäis sitten kelaamaan.

Ja joo, mä tiedän, sun on vaikee ymmärtää.
Haluan sun lähelle, mutten, että kosket.
Ja voi kun se riittäisi sullekin,
Niin tää kaikki vois jatkuu niin kuin ennenkin.

Oo jee, mut hei, ei tää oo helppoo mullekaan.
Mä en vaan pysty sanomaan, mikä mieltä painaa.
Joo ja mä tiedän, ettet jaksa kovinkaan kauaa,
Tää hiljaisuus taitaa meidät tappaa.
Tää hiljaisuus taitaa meidät tappaa.

Löysin pitkästä aikaa biisin, joka on tällä hetkellä täysin sitä mitä ajattelen. Jos ei joku tiedä ko. kappaletta niin se on Irinan Hiljaisuus.

Mä istuin eilen Ähtärin leirintäalueen laiturilla ja kattelin veteen. Oli aivan hiljaista, kunnes kaksi tyyliin viistoistveetä tuli toiselle puolelle istumaan ja juttelemaan. Sain kuulla hienot tarinat siitä kuinka läskejä he ovat ja kuinka eivät uskalla soittaa omille -leikisti- poikakavereilleen. Siinä vaiheessa mä jatkoin matkaani.

Mä olin myös monta kertaa sen päivän aikana puhelin kädessä ja valitsemassa jätkän numeroa. En sitten lopulta jaksanut odottaa ja laitoin hänelle viestiä. Ja loppuillasta kaduin kovastikkin koko yhteydenottoa. Vaikka lupasin vielä soittaa alkuviikosta, saattaa olla että jätän soittamasta. Sillä nimittäin taitaa mennä aika lujaa itekseenkin, ettei se ehdi edes aatella että mä olen poissa.

Tänään sitten matka jatkui kohti Kuopiota. Ja tällä hetkellä naputtelen ihanalla miniläppärillä mökkimme kerrossängyllä maaten, yksin olen siis muut lähti terassille. Puhelimeni on suljettuna laukkuni pohjalla. Haluan siis jälleen ottaa hieman välimatkaa. Vaikka tiedänkin että jätkä on hieman saattanut loukkaantua mun hiljaisuudestani. Ja syy puhelimen kokonaiseen virran katkaisemiseen on se, että vaikka tiedän sen olevan vain äänettömällä, mun on pakko tarkistaa se joka toinen minuutti. Joten katkaiseminen on ainoa ratkaisu. Sitäpaitsi välillä on ihan hyvä olla vaan rauhassa. Ja onhan mulla kone, ihmiset tietää koko ajan, että olen elossa.

Täällä on aika hiljaista, mökit täyttyy tässä meijän ympärillä koko ajan ja muutama sorsakin on eksynyt meijän alueellemme, vaikka rantaan tästä onkin matkaa. Mutta tää rauhaisuus sopii mulle paremmin kuin hyvin. Juttelin erään vanhan kaverin kanssa tänään ja hän sitten kysyi multa miksi tahdon olla yksin, rauhassa ja ilman yhteydenpitoa. Mä en oikein osannut vastata sille ja lopulta päädyin sanomaan "välillä on vaan hyvä olla yksin." Jätkä taasen alkuviikolla kysyi multa viihdynkö mä paremmin yksin ja vastasin hänelle, että viihdyn.

Mä en oikein tiedä mikä tässä yksinolemisessa mua oikein viihdyttää. Mä olen täysin omien ajatusten ja mielikuviksen varassa. En kuule mitään muuta kuin oman perheen mielenkiintoisia tarinoita siitä kun me olimme pieniä, novan jatkuvasti soittamia samoja biisejä ja ulkomaalaisten ihmettelyä siitä kuinka he ovat taas eksyneet.

Mutta tälläistä tää on joka vuosi tai siis kaikki aikaisemmat vuodet ollut, mä olen tottunut tähän. Tosin tänä vuonna tämä on hieman erilaista. Sillä ensimmäistä kertaa mulla on jotakin ikävä ja mulla on joku tai jotkin jotka kaipaavat ja haluavat mut takaisin niin pian kuin mahdollista. Mutta silti mulla on se puhelin kiinni. Ja mä pidän sitä tosi hölmönä tekona. Mutta minkäs teet, ei kukaan ole koskaan väittänyt että mä olisin kauhean fiksu tai etten olisi vaikea ihminen. Mä olen sitä enemmän kuin te uskottekaan, ettekä ole vielä nähneet puoliakaan.

Mutta tosiaan. Lyhennettynä, mä olen elossa.