Mun yksinasumisesta tulee maaliskuussa kuluneeksi kahdeksan kuukautta. Kahdeksan kuukautta, jolloin olen kasvanut enemmän kuin yhdeksäntoista vuoden aikana yhteensä. Olen joka kuukausi oppinut uusia taitoja, löytänyt itsestäni uusia puolia ja ennen kaikkea, joka kuukausi olen voinut katsoa itteäni peilistä ja todeta, että mä pärjään, mä osaan ja mä oon ylpeä itestäni.

Olen aina tykännyt tehdä asioita itse. Olen aina innostunut helposti ja lähtenyt kavereiden ideoihin mukaan. Olen tehnyt asioita sen mukaan mitä itse haluan, en sen mukaan mitä multa on odotettu.

Viimeisimmän kahdeksan kuukauden aikana mä olen huomannut, että eräs piirre musta on saanut vahvemman otteen kuin aiemmin. Tai ainakin se on tullut esille aivan uudella tavalla. Nimittäin teen nykyisin asioita tosi paljon suunnittelematta - ex tempore. Voin yhtäkkiä päättää, että lähden uimaan - on kello sitten yhdeksän aamulla tai kahdeksan illalla ja sitten mennään. Tänään tuli yhtäkkiä mieleen, että tahdon leipoa jotakin. Muutama hetki myöhemmin uunista löytyi lohi-katkarapupiirakka ja mikrosta vetäytymästä lettutaikina. Ja sitten päätin, että pikkuveli täytyy kutsua syömään. Vartti myöhemmin oli niin veli kuin letutkin valmiina syöntiä varten.

Tykkään tehdä pitkäntähtäimen suunnitelmia, mutta olen huomannut että ainakin itse saan elämästäni enemmän irti, kun vaan heittäydyn mukaan. Hei kuka jaksaa suunnitella seuraavan kuukauden eteenpäin mikä päivä ja mihin kellonaikaan menee uimaan sen pakollisen tunnin vesijuoksun?

Viimeisen viikon aikana olen ollut tekemisissä ystävieni kanssa enemmän kuin viimeisen kahden kuukauden aikana yhteensä. Kuullostaa kauhealta, mutta valitettavasti tuttu fraasi "mulla on niin kiire, kun on töitä ja ja.." pätee tässä kohtaa paremmin kuin hyvin. Olen päättänyt etten saa mitään aikaiseksi, jos vain istun neljän seinän sisällä. Eihän musta kukaan voi alkaa tykkäämään, jos en edes anna mahdollisuutta tutustua itteeni. Joten se on vain puhelin käteen ja muutama sana toisen perään - kyllä siitä illan keskustelu saadaan aikaiseksi.

Tai jos ei, saanpahan ainakin itselleni mielenrauhan ja voin tyytyväisenä mennä nukkumaan, kun tiedän etten pelkää miten tapauksessa käy. Mä uskalsin ja se on pääasia.