Mä juttelin tänään mun erään kaverin kanssa ihastumisesta, ihmissuhteista ja siitä, miten rakastuminen vaikuttaa ihmisiin. Minähän siis olen menettänyt kaiken uskoni rakastumiseen ja rakkauteen tai ylipäätään siihen, että miesten kanssa voi koskaan tulla oikeasti toimeen.

Kaverini on kuitenkin hetki sitten alkanut seurustelemaan ja arvaattekin varmasti, että sen hänestä kyllä näkee, kun joka toinen minuutti tyttö täytyy vetää ilmasta alas maan tasalle.

Mä olen onnellinen, kun mun kaverit ovat onnellisia ja heillä on se "unelmien mies". Olen kuitenkin liian monta kertaa joutunut seuraamaan vierestä, kun ihmiset muuttuvat löydettyään Hänet. Se on ikävää.

Kaverini muistutti minulle tänään millainen olen itse ollut hänen tilassaan eli pari vuotta taaksepäin, kun mielestäni kaikki oli ihanaa ja minua sai vetää sieltä ilmasta alaspäin, jotta kanssani pystyi keskustelemaan. Hänelle kielsin asian - enhän ole koskaan kokenut tuota tunnetta. Mutta kyllä mä muistan hyvinkin selvästi sen asian, kun elämässä ei ollut mitään huonoa ja tuntui kuin elämä olisi vain ruusuilla tanssimista. Mutta en tahdo muistella niitä päiviä ja tunteita, koska ne ovat kaukana nykyisestä elämästäni.

Viimeiset pari päivää olen hetkittäin tuntenut tukehtumista - aivan kirjaimellisesti, sillä yskäni vaikuttaa kovasti fyysiseen ja psyykkiseen olooni. Viimeksi tänään olen juossut kesken tunnin ovesta ulos, suoraan vessaan ja yskinyt tukehtumiseen saakka. Kauhea tunne, voin kertoa.

Ehkä se on tällä hetkellä olevat ylppärikirjoitukset tai se, että ihmiset puhuvat minulle Hänestä. Tai sitten vain yksinkertaisesti se, että olen ollut päälle kaksi viikkoa kipeänä. En tiedä, mutta lähden lukemaan terveystietoa.