Minä: Ehkä se on avaruusalus..
Äiti: Joo se tulee hakee sut..
M: Miks aina mut?
Ä: No ku sä oot tommonen.
M: Miks aina kaikki sanoo tollee?
Ä: Emmä tiiä.

Keskustelimme huoneemme ikkunasta näkyvästä kuusta, jonka siis emme tienneet olevan kuu.
Juu ja siis edelleen kipeenä (:
Ei kannata ihmetellä.

Mutta siis joo.

Oon joo. Tämmönen. Tai tommonen. Ihan miten päin tahansa, mut en kuitenkaan tollanen.
Mä en koskaan oo osannu sanoo, et millanen mä oon. Ulkonäkö joo on helppo kuvailla, mutta sen jos teen tuntemattomalle ihmiselle, musta saa hieman erilaisen kuvan. Jos taas kerron luonteestani, voi mut lokeroida normaaliksi "kiltti tyttö" tyypiksi, ilman, että siihen tulee mitään mun omaa.
Mä pohdin tätä aina. Eiköhän kaikki nuoret etsi sitä -omaa paikkaa- niin kai minäkin. En ole varma. Ajaudun helposti ihmisten kanssa riitoihin, lähinnä siksi, että olen tällänen. Mä olin keskiviikkona täysin pinkkinä, se tiistai oli mulle liikaa, ja sain taas vaihteeksi kuulla siitä.

"Hei sä löysit omat vaatteet, onks nyt kiva?" Tää tuli kaveripojalta, joka oli aikasemmin ihmetellyt sitä, että olin oikeasti löytänyt mustat vaatteet.

"Siis sä oot kokonaan pinkki, sun kännykkäki on pinkkin, siis oikeesti?!"
*näytin taustakuvani, joka yllätys yllätys on pinkki*
"Siis et oot tosissas. Mä en tajuu.." Kaverilta, tuntenu kaks kuukautta. Loukkais hieman. Olisin saanut siitäkin kunnon riidan aikaan, mutta hymyilin nätisti ja poistuin paikalta.