Mun olisi pitänyt arvata, että mä päädyn tähän sun kanssa. Alusta asti vainnoit mulle, etten tule susta pääsemään eroon edes pakottamalla - ja jos sitä yritän, se tulee kostautumaan mulle.

Mä pyöritin päätäni, kun väitit ettei mua auteta, jos joskus sitä tarvitsisin. Mä naureskelin, koska en uskonut että koskaan tulisi tilannetta jossa tarvitsisin apua.

Viime päivät mä olen polkenut jalkaa ja potkinut seiniä. Mä oon palannut vanhoihin muistoihin, ikään kuin yrittäen näyttää itselleni, että olihan joskus mukavaakin. Ja se ahdisti. 

Mä en tule koskaan antamaan itselleni anteeksi sitä, mitä nykyisin teen. Tai mitä olen aiemmin tehnyt. On monia asioita, joista mun pitäisi olla pahoillaan. Toisaalta mä olen myös aika kiitollinen. Olet ainoa, joka koskaan jaksoi mun kaikkia kiukutteluja, mykkäkouluja ja vittuiluja. Sä olit se, joka aina uskoi muhun - ja loi uskoa, kun se itse olin kadottanut. Sait mut pystyyn, vaikken edes aina itse olisi siihen lupaa antanut.

Mä toivoisin, että joskus ymmärtäisit kuinka paljon mä välitin - ja välitän edelleen. Toivoisin, että myös ymmärtäisit nykyisin tilanteeni ja syyt täyteen hiljaisuuteen.

Mun ystävät on usein ihmetelleet kuinka vahva oon psyykkisesti, määrätietoinen ja välillä yllättävän sinnikäs, etten anna itselleni periksi vaikka kuinka tahtoisin. Mä ihailen itsessäni juuri niitä piirteitä, vaikka ne voi koitua muille haitaksi. 

Tää on taas niin kovin vaikeaa, kun oma käytökseni ottaa mua päähän.

Mä tiedän monta asiaa, joita sussa vihaan mutta niitä ei kuitenkaan ole niin montaa, että ne voittaisi hyvät puolet. Ja sen piirteen, joka vetää mua puoleensa kuin valo kärpäsiä.