Tämä kirjoittaminen on tositosi hidasta, aina välillä kun huomaa että jokin kirjain on jäänyt välistä tms. Joten jos on kirjoitusvirheitä, niin ne johtuvat tasan tästä syystä. Mutta koska mä olen jotenkin kauhean hukassa on mun pakko päästä kirjoittamaan.

Mä ennen meijän matkaa sanoin, että mä haluan karkuun, piiloon kaikilta ihmisiltä. Kolmen ekan päivänä mä olin yhteydessä kaikkiin jollain tasolla, eilen vielä kaiken lisäksi iski kauhea koti-ikävä, jonka takia minä laitoin jätkälle viestiä ja juttelu päättyi kolmeen aikaan yöllä.

Nyt mä olen päättänyt, tätä blogia lukuunottamatta olla itekseni, joten rakkaat, älkää ihmitelkö. Mä tahdon nyt miettiä ja rauhottua, ilman muita ja siksi siis en ainakaan seuraavaan viikkoon tule olemaan yhteydessä kehenkään. Mä en ennen lähtöäni ollut lähelläkään sitä millanen mä oikeasti olin ja mä todella toivon, että kun mä kolmen viikon päästä pääsen täältä kotiin, mä olen taas se mikä mun pitäisikin olla. Ilman tätä kaikkea.

Me keskusteltiin eilen syvällisiä. Ja nyt hän luulee, että teen tämän hänen takiaan. Osin kyllä, mutta syy ei ole aivan se minkä hän ehkä luulee, vaan jos olen häneen kauheasti yhteydessä, mulla tulee ihan kauhea ikävä, eikä sitten tästä koko matkasta tule yhtään mitään. Mutta siis se mainitsi mulle asioita, joita mä en nyt taas ehkä olis halunnu kuulla, vaikka oonkin ilonen et hän ylipäätään puhuu mulle. Mutta silti, ne sanat sai mut vetäytymään takaisin. Mä meinasin kertoa sille kaiken palattuani, mutta en enää. Eihän se näköjään edes luota muhun.

Lopulta se päätyi siihen, että hän pyyteli multa anteeksi ja väitti ettei ihminen tule koskaan pärjäämään yksin.

Ei ehkä, mutta itsepäisenä ihmisenä, mä ilmoittelen itsestäni kun mä olen saanut yksinolostani tarpeekseni, kun mä olen täysin oma itseni. Nyt mä en sitä ole.

Ikävä on kova, jopa niin että se saa mut itkemään vähän väliä. Joten parempi, etten kuule kenestäkään nyt mitään.