Kun mä eilen puhuin sen pitkän puhelun ystäväni kanssa, me kerkesimme pohtimaan niin hänen suhdettaan johonkin liikkuvaan Ihanaan Blondiin sekä minun ja jätkän suhteen tasoa ja olemusta.

Meni lähinnä siihen kun minä hehkutin kuinka rakastunut olen ja kuinka hyvin meillä on viimeiset kaksi kuukautta mennyt.

Ja sitten puhuimme riitelemisesta. Siitä kuinka jotkut eivät vaan osaa riidellä, lähtevät sitten vaikka koko tilanteesta pois, jotteivat aiheuta toiselle pahaa mieltä. Jotkut taasen huutavat ihan täysiä ja antavat tulla samalla kertaa kaikki vääryydet, mitä he elämästään löytävät.

Mulla on kolme ihmistä, joille aina puran ahdistustani miehiin. Tai sitä onnen tunnetta. He ovat ihmisiä, joille mun ei erikseen tarvitse selitellä mikä tämä on, toisin kuin kaikille muille, jotka eivät koskaan yrityksistä huolimatta ymmärrä. Sieltä tulee heti "joo kyllä mä tiedän." Se on ihana tunne. Joku tietää mitä mä tarkoitan!

Mä kerroin eilen siitä kuinka me osataan jätkän kanssa riidellä ja tapella, välillä jopa ihan niin että seinät tuntuu kaatuvat. Mutta se vain puhdistaa ilmaa. Mä kerroin, kuinka me saatetaan välillä sanoa samalla kertaa ihan kaikki mikä äryttää, jonka jälkeen ollaan pari tuntia erillään rauhassa ja sitten tulee jommankumman aloituksesta "anteeksi". Ja niin kaikki on taas hyvin.

Eilen. Eilen hänen käytöksensä otti mua päähän ja sen jälkeen sai mut huolestumaan. Eilen hoin itselleni, muutamien kyynelten vieriessä pitkin poskeani "huomenna kaikki on taas hyvin, tämä menee taas ohi. Sillä on vain huono päivä, mun pitäis vaan oppia.."

Ja tänään. Tänään se on vain ollut ja loppuillasta yllätti mut lallattelu viestillään. Nyt kaikki on hyvin.

Me osataan riidellä ja oikeesti osataan saamaan se toinen kiehumispisteeseen. Mutta me osataan myös sopia. Kaikki päättyy lopulta aina hyvin.

Mutta me ei osata puhua. Syvällisyys ei ole ihan meijän juttu.

Mutta kuitenkin, kaikesta huolimatta mä jopa osasin eilen kiertää yhden tappelun aiheen ja vielä hyvällä lopputuloksella. Ja asia jäi siihen. Sitä pitää vaan oppia olemaan sen toisen kanssa niin, että sä tiedät millon saa sanoa ja millon on parempi antaa olla ja yrittää myöhemmin uudelleen. Sun pitää oppia tuntemaan se toinen niin hyvin.

Ja siihen mun pitää oppia. Siitä mulla on vielä paljon oppimisista, kuten siinä että ottaa sen toisen tunteet huomioon, miettiin ENSIN mielessä mitä sanoo ja avaa suun vasta sen jälkeen.

Kyllähän se tiedetään ja tunnetaan, että aina se on niin, että se ketä sä eniten rakastat, on juuri se kenen kanssa sä tappalet koviten ja kenen sanat satuttaa enten. Sitä ei vaan voi välttää.

Nyt. Kaikki on hyvin.