Se ei ollut monikkomuoto, joka sai mulle ahdistuksen tunteen takaisin. Se sai mut ärsyyntymään ja sitten vain sanoin ääneen ensimmäisen tunnetilan, joka mieleeni tuli. Näin jälkeenpäin ajateltuna, ei kyllä ollut mikään maailman järkevin idea. Mutta ainakin mä sain sen kuuntelemaan ja tulemaan mun lähelle. Se oli läsnä ensimmäisen kerran pitkään aikaan.

Yö ainakin opetti meille jälleen uutta itsestämme, toisistamme ja monikkomuotoisesti. Itse olen sitä mieltä, ettei suhde toimi jos ei joskus riitele. Ilmaise itseään, kerro elämästään ja ajatuksistaan. Ettei kerro olevansa eri mieltä. Se ei onneksi ole meidän ongelma.

Mä en oikeastaan tiedä, mikä mut sai nuo tutut sanat sanomaan sinä yönä. Ei se totta ollut. Ei se mua ahista. Mutta se sai mut epäilemään mun omaa luottamusta tähän juttuun. Ehkä mä vaan ahdistuin itse itsestäni? Että mä oikeasti taidan olla rakastumassa siihen.

Mutta kuten ystäväni lauantainailtana totesi, toivottavasti mä en ole vain huvia sille. Mua kun ei esitellä tai oteta iltaisin mukaan.