Tytön kädet tärisevät, kun hän näppäilee kännykkänsä näppäimiä. Hän nostaa hieman katsettaan ja näkee ystävänsä rohkaisevan hymyn, kunnes jatkaa jälleen viestin kirjoittamista.

"Nyt se on valmis."

Tyttö antaa puhelimen edessään istuvalle ystävälleen, joka lukee viestin läpi ja varmistaa onko se tarpeeksi hyvä, jonka jälkeen antaa sen takaisin tytölle.

Tyttö katsoo puhelinta, kädet tärisee vieläkin pahemmin ja sydän hakkaa. Sitten hän painaa sitä viimeistä näppäintä ja näytölle tulee teksti "Viesti lähetetty" Helpotus valtaa tytön mielen.

Tämän jälkeen tytön katse hakeutui puhelimensa näytölle joka toinen minuutti - kuitenkin aivan turhaan. Hän huokaili ja manasi ystävälleen, ettei se ikinä vastaa. Kaksi päivää myöhemmin tyttö sai vastauksen ja heitti puhelimen seinään.

Tänään tyttö teki saman. Paineli hitaasti puhelimensa näppäimiä, kun kirjoitti melkein yhtä tärkeää viestiä kuin kaksi vuotta sitten. Tällä kertaa kukaan ei kuitenkaan ollut vieressä hymyilemässä rohkaisevasti. Hänen kätensä ei tärissyt, hän ei pelännyt, sydänkin hakkasi vain hieman kovempaa kuin yleensä.

"Mitä mä muka voisin menettää?"

Tyttö istui olohuoneen sohvalla puhelin vierellään ja hymyili. Hymyili, koska ymmärsi kuinka paljon on viimeisen kahden vuoden aikana muuttunut. Kasvanut. Tytöstä on tullut puolet rohkeempi kuin mitä on ennen ollut. Hän ei enää pelännyt sitä, että tulisi hylätyksi. Se oli vaihtoehto, mutta se ei kuulostanut niin pahalta kuin esimerkiksi viime keväänä tai kaksi vuotta sitten talvella.

Kaikki ovet ovat auki.