Ihminen on outo olento. Aina, kun ihmisellä on elämässä palaset kohdallaan, hän haluaa vain lisää. Jää pohtimaan mitä vielä puuttuu, miten elämä voisi olla paremmin.

Alkuviikosta pohdiskelin itsekseni sitä aikaa, jolloin aloitin lukion. Mitä ajattelin, millainen olin. Ja olin ajatuksissani onnellinen, kun mun ei enää tarvinnut palata siihen rakennukseen - siihen elämään. Tallustelin siis oikein onnellisena työpaikalleni.

Kun kolme vuotta sitten aloitin lukion olin epävarma, enkä tiennyt itsestäni mitään. Lukion aikana opin itsenäistymään, löysin itseni ja sain elämäni sekä tulevaisuuteni järjestettyä. Enää en toivottavasti saa samanlaisia draamakohtauksia kuin lukiossa. Säälin heitä, jotka joutuivat silloin elämään kanssani.

Kolme vuotta myöhemmin olen tasapainoinen, itsenäinen, onnellinen ja ylpeä monista uusista asioista, jotka olen lyhyessä ajassa oppinut. Viikko sitten olisin kertonut, etten tarvitse elämääni mitään tai en koe, että olisin jotenkin vailla. Nyt - valitettavasti - joudun kertomaan, että aina ihminen haikailee elämäänsä jotakin. Tällä kertaa se on se parisuhde.

Yhden tapauksen jälkeen meni kauan, että sain elämästäni kunnolla kiinni, että pääsin takaisin siihen mitä olin ennen häntä. Kahden vuoden jälkeen tajusin, että elämäni on ihanaa. Viimeisen vuoden aikana olen useasti ajatellut, että kaikki on hyvin juuri näin. Olen nauttinut sinkkuudestani rehellisesti sanoen todella paljon. Mutta nyt.

Nyt saatan löytää itseni sunnuntai iltapäivisin ruokapöydältä istumassa ja katselemasta Kallion kirkkoa tai ratikasta ja ajattellen Kallion kirkon kohdalla "tuon mä sitten varaan." Mitä on oikein tapahtunut?

Mä en tahdo parisuhteeseen, en tahdo olla parisuhteessa ja tai olla osa sitä. Mutta mä kaipaan sitä. Mä tahtoisin sellaisen kevyen parisuhteen. Jossa voisi elää tässä hetkessä, eikä tarvitsisi tuntea pahaa oloa, jos joutuukin jäämään illaksi töihin. Mä tahtoisin kokeilla sopisiko sellainen edes mulle - siis sellainen suhde.

Ja ensimmäinen ihminen, joka pitkällä aikavälillä alkaa kiinnostamaan, ei tahdo mitään ennen hänen armeijaansa, jonne hän hyvällä tuurilla suuntaan kesällä 2012.

Sain perjantaina puhelun, jonka jälkeen olen tuntenut itseni hyvin malttamattomaksi. En osaa oikein keskittyä mihinkään. Puhelu oli siis ihan positiivinen, eikä oikeastaan liity olooni mitenkään. Se vain laukaisi tämän.

Voi olispa aikaa
Jo kulunut tarpeeksi
Kuukaudet menneet
Ja sydän ois ehjä
Tai ettei ois hän lähtenyt sittenkään pois
Peiton alla on kuuma
Sä haluat piiloutua
Kaikki on auki
Ja puhelin kiinni

Mut sä et jää, siihen et kuitenkaan jää

Jokainen yö vie aamuun
Jokainen yksinäinen
Valon jos sytyttää maailma herää

Tuolla on joku toinen
Se vielä ei tunne sua
Sinä et usko
Mut ei sinusta riipu
Et mitään voi, mitään et kuitenkaan voi
Se tulee sua vastaan
Kävelee samaan huoneeseen
Kaikki on uutta
Ja samalla vanhaa
Et mitään voi, mitään et sillekkään voi

Tai ehkä se vaan lähtee sillä millä se on tullutkin?