Sen lisäksi, että mun päässä on soinut koko päivän pikku kakkosen tunnari, kiitos Miehen, mä olen hokenut itselleni:

"Mä en luovuta... en luovuta... kyllä mä vielä opin tän... älä luovuta.."

Me istuttiin Miehen kanssa tänään koulun jälkeen tunti yhdessä ja opiskeltiin. Lähinnä se kyllä meni siihen, että Mies pläräsi mun yhteiskuntaopin kirjaa ja välillä kirjoitti paperille tärkeitä juttuja ja mä istuin vieressä samalla valittaen, että mulla on nälkä.

Mä sanoin Miehelle ainakin viistoista kertaa kymmenen minuutin sisällä, etten mä ymmärrä, tajua, en jaksa, mua ei kiinnosta. Silti se istui hymyillen mun vieressä ja jatkoi opettamistaan.

M: Mulla on nälkä!!.... Eikö sua kiinnosta?

J: Mä en välitä.

M: Sä et välitä, että mulla on nälkä?!

J: En, nyt opiskellaan.

M: EI. Mä en jaksa, mulla on nälkä.. Etkö sä huomaa, että mä katon sua murhaavasti?

J: Mä en kiinnitä huomiota. Keskity.

M: EN. Mua ei kiinnosta... Mä en halua.

J: Tää tuo veroja.

M: EI.

J: Tuopas.

M: ..... No okei....

Mä myös sanoin, että alan hiljalleen ymmärtää miksei kukaan jaksa opettaa mua. Mies totesi, että hän jaksaa. Ja jatkoi.

Mä ihmettelin kovastikin sen tahtoa jaksaa mua ja mun opettamista - ja voin kertoa, se ei ole mitenkään helppo juttu. Se halusi saada mut oppimaan hinnalla millä hyvänsä.

Ja täytyy myöntää, ettei siinä vaiheessa kukaan toinen olisi saanut mua keskittymään, se on ainoa ihminen tässä maailmassa, joka siihen pystyy ja hyvin lopputuloksin.

Ei tästä nyt enempää, lähden lukemaan filsofiaa.