Koska mä olen viime aikoina kovastikin pohtinut miesten ja erityisesti Miehen olemassaolon tarkoitusta, jatkan samalla aiheella, koska se nyt tuntuu olevan aika lähellä sydäntä. Negatiivisessa mielessä tottakai.

Mä istuin tänään paikallani kolmisen tuntia ja hymyilin kauniisti. Välillä joku huuteli nimeäni ja osallistuin hetkiseksi keskusteluun, jonka jälkeen sain taas syventyä kissan metsästykseen sekä käpykakun syöntiin.

Asiat, joita multa kysyttiin olivat aika yksitoikkoisia. Ja välillä meinasi mennä pinna, kun tuntuu että se on ainoa asia joka heitä kiinnostaa. Minä ja mun poikaystävä.

"No miten se sun poikaystävä?"

-Anteeksi mikä?

"No se sun poikakaveri, mitä sille kuuluu? Eiku sehän olikin joku virtuaali-poikaystävä. Kato se on erilaista nykyään, kun ei sitä tarttee toista edes nähdä."

"Kyllä me sitten nejänkymmenen vuoden jälkeen naureskellaan niille sun entisille poikaystäville."

Niin kun saisi edes sen ensimmäisen!

Mä makasin eilen pitkään sängyssäni ennen kuin nukahdin. Suoraan sanottuna ajattelin Miestä. Mä olen viimeisen parin viikon aikana meinannut useasti laittaa tälle viestiä, ihan vaan kyselläkseni kuulumisiani, mutta en ole vielä kertaakaan toteuttanut ajatustani vedoten joka kerta aivan ihmeellisiin tekosyihin.

"Ei se tahdo kuulla musta. Emmä tahdo puhua sen kanssa. Ei mua kiinnosta, ettei sitä kiinnosta. No ku emmä."

Mä makasin eilen paikallani ja samalla hiljaa mielessäni toivoin, että mun puhelin värisisi. Että se ilmoittaisi vastaanottaneensa viestin. Emmä mitään viestiä saanut, mutta toivoin kovasti että se tajuaisi ilman mun sanomista, että joskus saisi laittaa viestiä.

Mä en tiiä miten me aina ajaudutaan tälläsiin tilanteisiin. Taidetaan olla niin erilaisia, ettei voida olla sovinnossa tai läheisissä tekemisissä toistemme kanssa kovinkaan kauaa kerrallaan. Niin no asiathan on ollut hyvin viimeksi ihan alussa, kun vielä emme tunteneet toisiamme.

Miehen pohdintojen lisäksi mä olen viime päivinä katsonut paljon Frendejä bokseilta. Tällä hetkellä menossa toinen kausi eli juuri se jossa Ross on löytänyt tyttöystäväkseen Julien, jota siis Rachel ei voi millään sulattaa. Mä pystyin yllättävän hyvin samaistumaan tähän kolmion kuvioon. Minä-Mies-Ex. Vaikka he eivät seurustelekkaan, se on kuin frendeissä. Rachel aluksi inhoaa Julieta, vaikka tämä vain toivoisi että Rachel pitäisi hänestä - koska Ross on niin rakastunut Racheliin. He kuitenkin tekevät pienen sovinnon, kun Monica puhui Rachelille järkeä että tilanteeseen täytyy vain sopeutua. Rachel ja Julie juttelivat ja päättivät tutustua paremmin toisiinsa. Julien lähdettyä Rachel toteaa "What a bitch"

Monica: "Sun täytyy vaan päästä Rossista yli."

Rachel: "Nythän sä sen sanoit. Mun pitää vaan päästä yli."

Mua rupesi kauheasti ahdistamaan tuttujeni jutut tänään mun poikaystävästä, josta he ovat jo päälle vuoden ajan puhuneet. Tulee kauheen yksinäinen olo, vaikka tunnenkin pärjääväni näin paremmin.

Mä tänään tutkiskelin sukumme suhde asioita.

Mummon mies on kuollut silloin kun isi oli aivan pieni, eikä sen jälkeen ole seurustellut kenenkään kanssa. Tätini on seurustellut monen kanssa ja vaihtanut miestä hieman liian usein. Tällä hetkellä tapailee jotakin.Kaksi parikymppistä serkkuani eivät seurustele. Heidän veljensä on onnellisesti naimisissa sekä pienen pojan isä. Isäni toinen veli on eronnut kerran ja nykyisin seurustelee uuden naisen kanssa. Vanhempani ovat ristiaallokossa. Eikä veljeni seurustele.

Ei siis ihme, että pohjani aloittaa seurustelusuhde ovat hieman heikot, kun ei ympärillänikään olevat ihmiset siihen pysty.

Ehkä mä sitten vain odotan sitä prinssiä ja puolta valtakuntaa. Mä kun kuitenkin olen Prinsessa.