Mä olen kuullut tarinoita kolmenkympin kriisistä. Mä olen kuullut viidenkympin villityksestä ja kuunnellut, kun Chisu laulaa eri ikäisten kriiseistä.

Mutta kohdalleni ei ole vielä koskaan sattunut tarinaa kahdenkympin kriisistä. Ja se on erittäin ajankohtaisena itselläni - sillä kärsin siitä ja pahemmanlaatuisesti. Tämä iski mulle tossa viime vuoden loppupuolella, en nimittäin voi ymmärtää että täytän kesällä kaksikymmentä(!).

Älkää käsittäkö väärin. Tykkään olla "parikymppinen" ja odotan innolla kakskymppisten aikaa ja sitä elämää. Opiskelut loppusuoralla, elämä alkamassa ja omasta elämästä täysi vastuu. Mutta samalla se on todella pelottaa. Pitääkö mun alkaa olla ja käyttäytyä kuin aikuinen?

Tätäkin tekstiä ja sen taustoja valoitan jälleen eräällä tarinalla.

Olen työpaikassa, jossa itse valitsen ja päätän työaikani. Viikkotyöaikani on 37,5 mutta työnkuvani vuoksi teen viikoittain vaihdellen noin reilu neljästäkymmenestä viikkotunnista sinne kolmeenkymmeneen. Viime torstai muistutti minulle miksi on ihana olla työpaikassa, jossa on vapaus mennä ja tulla.

Tapasin rakkaan, ehkä jopa parhaan, ystäväni kaupungilla kello 10.00. Tai pieni valkoinen valhe, kello oli 10.05. Tarkoituksemme oli käydä kahvilla ja vaihtaa kuulumiset. Molemmat rakastamme työntekoa ja se on molemmille todella tärkeää, joten tämän rakkaudehn vuoksi emme näe usein. Kävelimme aikamme, jonka jälkeen päädyimme Roberts Coffeeseen kahville. Valitsimme koko paikan nurkimmista nurkimman ja istuimme kaikkine tavaroidemme kulmaan. Juttelimme ja höpisimme niitä näitä. Suunnittelimme tulevaa, haaveilimme ja muistelimme millaisia olimme neljä vuotta sitten.

Minua kauhistutti kovasti ajatus, että olemme 16-vuotiaina suunnitelleet millaista elämämme olisi kymmenen vuoden päästä. Kauhistuin siinä kohtaa, kun tajusin että olemme tästä haaveesta eläneet jo melkein puolet ja onko tulevaisuuden haaveet jo toteutuneet? Mulla on enää kuusi vuotta aikaa saavuttaa kaikki se, mitä haluan olla 26-vuotiaana.

Kahvilta jatkoimme matkaamme lounaalle. Valitsimme hieman syrjäisemmän ravintolan ja tilaismme pastat lohikastikkeella. Ystäväni tilasi ruuan seuraksi valkoviiniä, minä menin cokiksella, sillä en ole vielä oppinut juomaan viinejä. Juorusimme lisää ja minä avauduin jälleen kauheasta ihastumis-projektistani. Ja sitten sain kuulla sen. Olisiko mahdollsta, että ystäväni häitä juhlittaisiin jo kesällä 2013?

Ja tästä kohtaa voidaan palata takaisin tähän hetkeen ja aikuisuuden alkamiseen.

Musta tuntuu kauhealta täyttää kaksikymmentä, koska sittenhän se ihan oikeasti tarkoittaa sitä että musta on tulossa aikuinen. Sen tajusin jo siinä kohtaa, kun ystäviä tavataan kahvilla tai ystävän kanssa lähdetään kesken työpäivän lounaalle. Mä rakastan tota kaikkea, mutta samalla se on niin pelottavaa.

Aikuisella kuuluu olla oma asunto, työpaikka ja parisuhde - ellei aijo viihtyä sinkkuna koko elämäänsä eli valitsee työn miehen sijasta. Aikuinen saa kuukausipalkkaa, maksaa laskuja ja toimittaa verokortteja.

Aikuinen kahvittelee  ja kutsuu ystäviään luokseen "istumaan iltaa" tai vaan viattomasti "sunnuntaisin päiväkahville". Aikuisella on hyvät välit omiin vanhempiinsa ja voi viettää äitinsä kanssa "laatuaikaa" esimerkiksi hyvän ravintolaillan merkeissä.

Ja pelottavin kohta on vasta tulossa - noi kaikki sopii elämääni enemmän kuin hyvin!

Keskustelimme ystäväni kanssa pitkään tulevaisuuden haaveista, polttareista, häistä ja lapsista. Ja todella toivon, että tulevaisuudessa saan toimia kaasona sekä saada toisen kummilapsen. Mutta en olisi ehkä odottanut että aika menee näin nopeasti ja pääsen jo nyt seuraksi häämessuille.

Minne hävisi se lapsuus ja nuoruus. Milloin meistä tuli näin aikuisia?