Haluaisin nyt avautua teille ruuanlaittotaidoistani. Tai no voisin sanoa, että puhutaan niistä taidoista, jotka olen viimeisten kahden viikon aikana oppinut.

Kotona asuessani osasin tehdä valmispastan, voi puhua osaamisesta siinä vaiheessa, kun pikkuveljeni teki ko. ruokalajia ja jätti sen raa'aksi, joten sekin on taito! Osaamiseni keittiönpuolella oli siis hyvin rajoittunutta. Isäni ei ole kummoinen kokki, osaa tehdä hernekeitto nakeilla (pohjaanpalanutta) sekä (mustaa) uunimakkaraa makaronin kera. Joten en yhtään ihmettele, mistä suhteeni ruuanlaittoon on syntynyt.

Viimeisen kahden viikon aikana olen oppinut keittämään perunoita, pastaa, makaronia, spagettia, olen oppinut paistamaan kanat kypsiksi, olen oppinut tekemään herkkusieni- sekä jauhelihakastikkeen. Voin siis suoraan sanoen sanoa olevani erittäin ylpeä itsestäni. Kertaakaan ei ole tarvinnut nälkää nähdä pahanmakuisen ruuan vuoksi.

Kokatessani, tai ylipäätään kotona ollessani, on mulla usein nimenomaan radiossa suomipop soimassa. Viime viikolla juontaja keskusteli ruuanlaitosta ja keskustelu jäi mieleeni ja antoi vauhtia tälle tekstille. Juontaja ihmetteli Helsingin ydinkeskustassa asuvien nuorten naisten ruuanlaittotaidon puutetta tai oikeastaan arvio ja lyttäsi naisten kokkauspuuhat mitättömiksi. Hän ihmetteli, miksei nuoret naiset, ja nimenomaan koko ajan puhutaan naisista, opettele tekemään ruokaa, sillä hänellä ainakin on kova tahto tehdä itse ruokansa. Hän väitti, että harva Helsigissä asuva nainen tahtoo tehdä ja opetella ruuanlaittoa, ettei muka osata edes perunoita oikein keittää!

Tämä kirjoitus on nyt sitten aivan vastauksena suomipopin juontajalle arvostelusta. Kerron aivan rehellisesti olevani varmasti Helsingin ja koko Pasilan huonoin kokki. Siitä varmasti kertoo jopa se, että onnistuin normaalit minuuttikanaleikkeleet polttamaan täysin mustiksi. Mutta jostakin on ruoka saatava ja ainakin itselleni nousee todella hyvä fiilis onnistumisesta. Tahdon kokeilla ja yrittää - jos muut niin kyllä minäkin yhden jauhelihan osaan ruskistaa!

Meidän perheessä on aina ollut tapana, että vanhemmat tekevät ruuan, jota lapset syövät. En aloittanut valmispussi pastan laittoa kuin vasta yläasteikäisenä, sitä ennen olin kokeillut muutamaan jälkiruokaan pari kertaa - noh epäonnistuivathan tietysti nekin, mutten onneksi lannistu helpolla. Mulla ei ole aiemmin ollut syytä tai tarvitta opetella laittamaan itse ruokaani. Kiinnostuin siitä vasta kaksi viikkoa sitten, kun kaupassa oli vapaus valita mitä tahtoisin seuraavalla viikolla syödä. Googleen muutama sana ja tämän tytön silmät säihkyivät.

Suurimmalla osalla ei ole aikaa, kiinnostusta tai rahaa. Osalla on joku toinen keittiössä. Toiset käyvät vanhempiensa luona syömässä.

Työkaverini katsoi pitkään ruokaani muutama päivä sitten ruokiksella, ruokana oli pastaa ja herkkusienikastiketta - näytti epämääräiseltä myönnän. Hän alkoi kertomaan miten ei jaksa alkaa itse tekemään ruokaansa, pääsee kuulemma helpommalla käydä ulkona syömässä. Hän etsii asuntoa poikaystävänsä kanssa. Hän kyseli onko ruuanlaitto ollut vaikeaa ja kertoi kuinka he poikaystävänsä kanssa kerran tekivät ruokaa yhdessä - ja siihen se kuulemma jää. Hän katsoi haikeana annostani, kun kehuin kuinka hyvää se oli. Toivon hänen ajattelevan, ettei se voi olla niin vaikeaa jos minäkin osaan. Ja sitä paitsi, aina ei voi vaan syödä ulkona.

Jos ei yritä ei voi onnistua. Minä olen ainakin onnistunut ja aijon myös jatkossa onnistua!