Asetin itselleni tämän vuoden tärkeimmäksi tavoitteeksi elää elämää tässä ja nyt, liikoja murehtimatta. Niin, ettei aina tarvitsisi ajatella huomista tai, jos eletään menneisyydessä, niin eilistä. Voisi olla vaan ja nauttia siitä mitä edessään on juuri nyt.

Mä asetin itselle pahan tavoitteen täksi vuodeksi. Viime vuoden tavoite "ajattelen positiivisesti" onnistui nimittäin niin hyvin, että se rinnalla on hyvä jatkaa portaita korkeammalle, kohti suurempia haasteita. Eihän tämä edes kuulostaa kovin pahalta. Jätetään vaan pienimmät murheet ääneen sanomatta, hymyillään enemmän ja eletään hetkessä, eiks ni?

No eihän se tietenkään ole näin yksinkertaista - varsinkaan mulle eikä sitä paitsi mikään ole tässä maailmassa yksinkertaista, senhän mä olen jo oppinut aikoja sitten. Mä elän aina joko eilisessä tai huomisessa. Aina. En koskaan tässä ja nyt.

Tänään mä elän eilistä, koska eilinen oli kiva päivä. Tosin samalla suunnittelen huomista, maanantaita ja seuraavaa kuukautta etukäteen. Ja silti mä istun olohuoneessa pehmeällä penkillä ja tuijotan melkein valkoista ruutua, jossa rivit liikkuvat koko ajan ylemmäksi, sitä mukaan kun sanoja ilmestyy mun näpytyksen johdosta - ja yritän elää tätä hetkeä.

Mutta suurimman osan ajasta mä elän aina menneisyydessä. En varsinaisesti yhdessä kohtaa tai jossakin tietyssä paikassa taikka tapahtumassa, ihan yleisesti vaan jo jälkeenjääneessä elämässä.

Mä olen tehnyt sen tänäänkin, muutenkin kuin ajatellen eilistä. Mä olen miettinyt mun todella vanhoja kavereita, miettinyt missä ne on nykyään ja kenen kanssa. Mä olen miettinyt myös vuoden takaista perjantaita, todellisuudessahan oikea päivä on vasta huomenna 9.1, mutta mulle se tulee aina olemaan koulun alun ensimmäinen perjantai. Ehkä siis pieni haikeus ollut koko päivän päällä tästä johtuen.

Mutta eilen mä elin juuri sitä hetkeä missä mä silloin olin. Kerran. Edes kerran mä keskityin edessäni seisovaan ihmiseen, kuuntelin mitä se mulle kertoi ja vastailin vielä aika fiksusti. Olin ylpeä itsestäni.

Elämässä pitää aina olla haastetta, muuten me päästäisiin aivan liian helpolla. Eikä ikinä kannata mennä sieltä, missä aita on matalin - kaatuu vielä nenälleen.