Kuinka monelle on tuttua tunne, jossa luulee tekevänsä täysin oikein, mutta lopputulos onkin jotakin ihan muuta?

Sehän nyt on todettu ja koettu monesti, ettei kaikki ihmiset ajattele asioista samalla tavalla. Toisesta hyvä ratkaisu, ei tunnukaan toisesta ihan yhtä hyvältä, vaan hän tekisi asian toisessa järjestyksessä.

Miten voisi siis todella tietää, että tekee oikean ratkaisun - kaikkien kannalta? Vai pitäisikö lopputuloksessa huomioida ennemmin muut vai toisin ajatellen olla reilusti itsekäs? Vai hyödyntää vanhaa tuttua filosofista utilitaristista päättelyä ja ajatella lopputuloksessa tekevänsä mahdollisimman paljon hyvää mahdollisimman monelle?

Mä olen viime aikoina tehnyt monia päätöksiä ja ratkaisuja, jotka ovat koskeneet monia muitakin ihmisiä, eivät siis pelkästään itseäni. Näistä on kuitenkin tullut sanomista ja olenkin monien kanssa saanut tapella sanomisistani ja tekemisistäni.

Sanoin viimeksi, etten tee mitään, koska en tahdo satuttaa ketään. Miehen suhteen siis. Hän ei kuitenkaan ole ymmärtänyt tätä ja pitää mua itsekkäänä. Hän syytti mua kaikesta mahdollisesta, eikä uskonut mitään mitä hänelle sanoin. Mies luuli, etten ole ottanut häneen yhteyttä, koska mua ei kiinnosta.

Ai mua ei kiinnosta? Musta onkin ollut tosi hauskaa olla erossa hänestä ja se onkin ollut mulle tosi helppoa. Paljon helpompaa kuin se, että kohtaisi päivittäin, hymyilisi ja vaihtaisi muutaman sanan. Ei, helpompaa on vältellä toisen katsetta ja olla puhumatta.

Kun mä selitin hänelle miksi käyttäydyn kuten käyttäydyn, hän meni sanattomaksi. Ensimmäistä kertaa hän oli sanaton, eikä laittanut vastaan. Hän ymmärsi, etten tee tätä kiusallani. Hän luuli että tein kaiken itseäni ajatellen, mutta todellisuus oli aivan toisin. Hän piti tekojani sekä käyttäytymistäni vääränä, mutta ymmärsi lopulta että olen tehnyt tämän kaiken häntä ajatellen, hänen takia. Sitten hän hiljeni.

Mun teki jälleen tänään pahaa, kun luin hänen mulle lähettämiä viestejä. Totesin aluksi, että olen taas tehnyt väärin ja satuttanut tekemisilläni muita. Vaikka en myönnä ääneen, sai hän mut jälleen ajattelemaan. Okei suuttumaan ja itkemään myös, mutta ennen kaikkea hänen pahat sanansa koski syvälle ja sain niistä mietittävää.

Teenkö oikeasti niin väärin, kun muut antavat mun olettaa?

Mua on tänään syyttänyt kolme ihmistä. En sano, että syyttä, sanon vain että kovin sanoin ovat asettaneet mut vastuuseen tekemisistäni sekä sanomistani. Mun ystävät katsoivat mua suoraan silmiin ja näin ilmeettömät kasvot edessäni. Ei niiden sanat edes sattuneet. Ei edes se, että tärkeä ihminen katsoi mua eilen ja sanoi mun olevan julma ihminen.

Oonko niin kylmä etten edes välitä, mitä mun ystävät musta ajattelevat?

Mutta, kun Mies laittaa mulle viestiä ja kertoo, että voisin mennä itseeni ja miettiä mitä teen väärin - se sattui. Siksi, että tiedän sen olevan oikeassa ja oikeasti tarkoittavan sitä mitä sanoi. Me riidellään liian usein ja me molemmat tiedetään se.

Ollaanko molemmat niin vahvoja persoonia, ettei osata muuten kommunikoida toistemme kanssa? Eikö me riitelemättä osata kertoa toiselle, että se on tärkeä? Että mua kiinnostaa?

Mikä helvetti siinä on, että aina mun pitää kinata kaikkien kanssa?