Mä hipsin juuri kaksi minuuttia sitten pimeästä huoneesta. Mä olin silittänyt pientä tyttöä vartin, sillä hän vaatimalla vaati "ei mene, silitä mua pää". Mä hymyilin pimeässä ja hän sen näkikin ja vastasi mun hymyyn.

Päiväni ainoa hyvä hetki liittyy tähän iltaan ja tuohon onnellisesti nukahtaneeseen tyttöön. Se on se ainoa, joka sai mut hymyilemään ja, jonka takia mä edes yritin.

Mä sain mielenkiintoisen tiedon tänään, joka heitti mun koko maailmani sekaisin. Mä en voi vaikuttaa mihinkään ja asian kanssa on vain elettävä.

Mä ensin ajattelin, että tahdon kostaa ja pahasti mun maailman tuhoamisesta, mutta loppuen lopuksi tajusin, ettei se mitään muuttaisi. Asia on niin ja piste. Sille ei voi enää mitään.

Joskus vuosia sitten mä ajattelin, että vielä joskus mä olisin onnellinen. Että kyllä se sieltä tulee ja tahtoo. Mä olin väärässä. Mun maailma kaatu just siihen samaan kohtaan mitä olin joskus aiemmin pelännytkin. Se sama ihminen - jälleen.

Mä joskus ajattelin, että miten mä voin aina langeta samaan ansaan. Kun se on kerran satuttanut, se satuttaa aina uudestaan. Silti mä päästin sen aina uudestaan ja uudestaan lähelleni, se teki sen saman, joka kerta. Tällä kertaa kuitenkin viimeisen kerran. Mä en tahdo niin vaikeata ihmistä lähelleni. En enää koskaan.

Mun tekisi mieli huutaa ja kirota, pistää takaisin todella rumasti. Mutta en mä silti tahdo satuttaa ketään niin kuin ne satuttaa mua. Mä en ole ilkeä ihminen. Harvemiten edes kostonhaluinen. Mä kyllä opin elämään niinkuin tarve vaatii. Niinhän mä olen tehnyt ennekin.

Nyt mä kiroan. Mä vahingossa soitin ko. ihmiselle näköjään äsken. Nyt on sitten puhelin suljettu, sillä hänen ei tarvitse olla siinä luulossa, että tahdon puhua hänen kanssaan. Ei, se on viimeinen asia mitä mä nyt tahdon.

Mä en vihaa ketään enkä ole suuttunut. Mä olen pettynyt ja mulla on paha olla. Mua itkettää, kun mä taas uskoin johonkin aivan väärään. Mun annettiin luulla jotakin muuta ja jälleen tämä tyttö pettyy. Mä inhoan itseäni, en ketään toista, vain itseäni. Miten mä taas annoin itteni luottaa ja uskoa, kun tiedän, ettei kehenkään voi tässä maailmassa luottaa. Ja silti mä päästin jonkun aivan liian lähelle, joka oppi tuntemaan mut ja tietää musta liikaa, joka pystyy käyttämään sitä mua vastaan aivan liian helposti. Se voi nyt satuttaa mua. Mun ei olisi ikinä pitänyt uskoa siihen, että se voisi olla erilainen kuin kaikki muut. Eihän se tietenkään olisi - liian hyvää, ollakseen totta.

Mä kävin tän jo kerran läpi, tasan vuosi sitten. Ja juuri kun mä olin luullut päässeeni siitä eroon, se luikerteli takaisin mun elämään ja pilasi kaiken mun yrittämiseni. Ja taas mä olin siinä kiinni. Toisenkin kerran mä yritin, sitten ei enää oma pää kestänyt ja minä palasin takaisin. Nyt ei palaa enää kumpikaan - vähiten minä. Mä en tahdo käydä tätä samaa uudestaan läpi, juuri kun luulin että kaikki olisi jo hyvin. Mä en enää jaksa, mä olin just päässy tasapainoon asian kanssa ja taas se matto vedetään mun jalkojen alta. AINA.

Helvetti monestiko se pitää sanoa, että mulla on muitakin asioita huolehdittavana kuin se saanko mä olla rauhassa ja saanko luottaa! Mä en pyytänyt paljoa, ihan vähän vaan, mutta sekin taisi olla liikaa.

14.4.2009:

Jos hän tiesi tämän jo alunperin, minkä helvetin takia hän sitten ylipäätänsä aloitti?

Mä olin onnellinen ja mulla oli turvallinen olo. Oikeesti joku johon luotti, ei sillä ei se luottamus ole kadonnut.. Sit, kun kaikki oli hyvin, osas jo ajatella vähän pidemmällä, tuntu et tästä voisi tullakkin jotakin vähän pysyvämpää. Toinen vetää maton jalkojen alta ja koko se aikasempi pohja katoaa.

Mä palasin vuoden takaisiin tunnelmiini rytinällä. Me tänään ystäväni kanssa naurettiin, että jos vaikka toistaisi mun riidan viime vuodelta, mutta ei olisi pitänyt. Tai oisin sitten vaikka koputtanut sitä puuta.

Mä en vastanut hänelle mitään, mutta mieli kyllä teki.

-Mitä sä muka tiedät mun ajatuksista?

-Mä olen päässyt susta irti jo kauan sitten.

-Kuka tässä on muka ketään iskenyt?

-Älä puutu mun elämään.

-Yksi pyyntö. Älä enää sotkeudu mun elämään.

-Jätä mut rauhaan.

-Ok.

-Kiitos.

MIKSI MÄ EN IKINÄ OPI?!