Ei sitä ääneen myönnetä. Sitä, että laihduttaa.

Se on se sanan vivahde - hieman negatiivinen. Yhdistetään helposti syömishäiriöihin, oman minäkuvan viallisuuteen ja siihen, ettei toi ihan oo tässä maailmassa.

"No eihän sun nyt tarttee laihduttaa!", sanoo jokaisen ihmisen paras ystävä - vaikka tämä erittäin rakas ystävä olisi lihonnut kahdenkymmenen vuoden tuntemisen aikana vähintään sen kaksikymmentä kiloa. Ei, sitä ei oteta puheeksi missään tilanteessa.

Mutta kyllä sitä itse tietää - että jotain olisi tehtävä.

Nyt, kun vihdoin farkut eivät purista ja jaksan hyppiä tunnin hikijumpan, jos toisenkin, voin avata suuni aiheesta.

Ei, minä en ole niitä kahdenkymmenen vuoden aikana kaksikymmentä kiloa lihonneita. Minä olen kaksikymmentävuotias, kolmessa vuodessa muutaman kilon ylimääräistä kerännyt, joka sai vuoden alussa itsestään tarpeeksi.

Otin tavoitteen. Hiljaisen ja mahdollisen; elintapojen muuttaminen, jolla saavuttaa se keho, joka oli kolme vuotta sitten - ennen tätä kiireistä "aikuisuutta". Siitä on tullut uusi vivahdeikas sana; kiinteytyminen.

En ole kuntosali-ihminen, vastustan sitä henkeen ja vereen, vaikka tulevan ammattini puolesta tiedän erittäin hyvin sen hyvät puolet. En kuitenkaan suostu astumaan salille - muuta kuin venyttelemään (= no miehiähän siellä katsellaan..).

Liputan siis ryhmäliikunnan, matalasyketreenien ja intervallitreenien puoleen. Ja monipuolisuuden.

Kymmenen vuoden jälkeen mukaan tuli jälleen vihannekset ja hedelmät, pääruuan sekaan ja välipaloina. En tykkää, mutta syön.

Korjasin ateriarytmini ja aloin juomaan vettä.

Ja ensimmäinen kilo oli lähtenyt.

Projektini on alussa, eikä oikeastaan edes ole projekti. Se on elämäntapa. Se, että haluaa pitää itsestään huolta.

Haluan kannustaa, innostaa ja kertoa rehellisesti mitä ajattelen itsestäni. Tämä oli juuri sitä. Ei kukaan halua sanoa laihduttavansa, mutta välillä on tehtävä asioita, jotka saavat ihmisille vääriä mielikuvia ja johtavat tiukkoihin keskusteluihin.