...mutta tarviiko tässä ollakkaan?

Tää viikonloppu on ollut todella.. tapahtuma rikas. Eilen yöllä ja itseasiassa tänäänkin olen puhunut jätkän kanssa tästä meijän jutusta. Mua rupes sen eilisen leffan jälkeen niin ärsyttämään, kun ei siitä ottanu mitään selvää, niin kysyin sitten ihan suoraan missä me mennään. Vastauksena tuli, ettei hänkään tiedä, mut onhan tää ihan kivaa.

Nyt mä olen koko yön jankannut siitä, et hänen pitää puhua mulle tai tästä ei voikkaan tulla mitään. Nyt mun pitää vaan odottaa, sillä se on hänestä kiinni. Kuulemma tällä hetkellä elämä niin sekaisin, ettei hän halua sotkea mua siihen ollenkaan.

Et en mä sit tiedä mitä se puhuminen oikeesti autto. Nyt se tietää varmasti mitä mä ajattelen siitä ja mä tiedän mitä se ajattelee musta. Mutta me ei voida olla yhdessä -ainakaan tällä hetkellä. Joten nyt me jatketaan niinkuin ennenkin ja mä ootan, et asiat selviää.

Meillä on huomenna aamulla hissan tunti ja katotaan sitä kauheeta leffaa. Mä en tajua, miten me -voidaan olla normaalisti- siis et mitään ei olis tapahtunut, kun on tapahtunu. Mut ku kumpikin tietää, et me ei olla nyt muuta ku ystäviä, niin me ei voida alkaa mitään säätää, kun ollaan ystäviä ja pakko olla kun ei tiedettäs toistemme ajatuksista mitään. Siitä tulee hankalaa.

Toisaalta hyvä, et asia selvis. Ainakin johonkin suuntaan. Parempaan. Olis se huonomminkin voinut mennä. Sillä nyt mä tiedän, et meistä voi tulla vielä jotakin. Et olen ainut likka ketä se kattoo. Se on ihana tietää.

Eniten pelkään et meijän ystävyys kärsii tästä. Ollaan-eiolla-ollaan-entiiä-jutusta. Pakko vaan kattoa mitä tästä tulee.