Syksy.

Se on se, jolloin kaikkia masentaa, ulkona sataa vettä ja jos joskus harvoin olisi niin ihanaa, ettei sataisi, on kuitenkin kylmää ja pimeää. Aika, jolloin kaikki näyttäytyvät ulkona vain pakosta, silloinkin ei omasta vaan koulun tahdosta ja hymyä ei näy melkein kenenkään kasvoilla.

Se on pian täällä.

Mä huomasin sen. Siis minä en ole laskenut päiviä koulunalkuun, en toki. Ja siis minä en ole se, joka kovasti odottaa koulun alkua ja ARKEA. Sitä tavallista, jolloin kaikki menee juuri niinkuin pitääkin, ei tule yllätyksiä avstaan. Mä en ole se, joka joutuu tylsistymään seuraavat kaksi viikkoa kesälomalla, jonka pitäisi olla vuodessa se ainoa aika, jolloin kuuluisi hymyillä.

Mä kiertelin tänään kaupoissa, lähinnä etsin jotakin mitä en löytänyt, mutta löysin paikkaavia asioita tilalle. Kiertelin kaikki vaatekaupat läpi, mutta totesin etten taaskaan voi ostaan itselleni vaatteita.

Raha?

Ei. Vaan värit.

Mustaa, ruskeeta, tummansininen, vihreä..

Mä en tahdo värien karkaavaan, vaikka muuten onkin pimeempää. Se siis niistä vaateshoppailuista.

Kesäloma menee aina yhtä nopeasti, mutta mä en oikeestaan välitä. Mä vaan tahdon palata normaaliin arkee. Siihen, kun joutuu heräämään kuudelta aamulla ja ajamaan kylmässä säässä puoli tuntia koululle. Sitä, että rakkaitaan näkee vain kahden tunnin välein vain viistoista minuuttia ja joutuu istumaan kauheilla ruotsin tunneilla.

Masentavaa eikö vain?

Kesäloma ei tietyllä osin ole sujunut niinkuin ajattelin. Tällä hetkellä mielessä pyörii arki sen takia, että uskon sen palauttavan tän kaiken ennalleen. Että kaikki olisi niinkuin ennenkin.

Ettei kukaan kysyisi. Eikä kukaan olisi vieressä sanomassa.

"Mä oon huolissani."