Perjantaina kello 7.50 laitoin Ipodin kuulokkeet korville ja sieltä alkoi soimaan tuttuakin tutumpaa Sunrise Avenueta ja I don't dance - ja näin alkoi kahden viikon liikuntakiellon jälkeinen ensimmäinen lenkki.

Kiersin tuttuja alueita lapsuuden maisemista. Olen viimeksi lenkkeillyt samoilla teillä kymmenen vuotta sitten. Alueet nostivat lapsuusmuistot pinnalle; tuolla me käytiin luistelemassa, tuolla käytiin pelaamassa jalkapalloa ja kesäisin tuolta hypättiin tonne veteen. Ei taidakaan oikeasti sydämeni kuulua Helsinkiin..

Virkistysmatka lapsuuteen ja mummon ruokien luokse tuli aivan oikeaan kohtaan. Huomisesta alkaa viimeinen puserrus kohti kesää, niin töiden kuin oman hyvinvoinninkin kohdalla. Seuraavista kahdesta kuukaudesta tulee erittäinkin työntäyteisiä, jonka jälkeen helpottaa.

Vaikka rakastankin olla mummoni luona, myönnän rehellisesti että itkin itseni uneen molempina öinä. Mulla on niin ikävä. Joku on joskus sanonut, että suru hellittää ajan myötä, mutta ikävä ei koskaan. Aikaa on nyt kulunut kahdeksan ja puoli vuotta ja tuntuu, että edelleen olen samoissa fiiliksissä kuin silloin joskus.

Harmittelen usein sitä, ettei hän nähnyt kuinka mä kasvan, mitä musta tulee isona ja sitä kuinka mä pärjään. Mä olisin halunnut esitellä mun tulevan poikaystävän hänelle ja olisin kuullut, kuinka hän tai kukaan muukaan ei kelpaa - mulle ne ei ole tarpeeksi hyviä. Mä olisin halunnut, että hän tukisi mua ja sanoisi että mä pärjään. Mulla olisi vielä ollut niin paljon näytettävää.

Surun kanssa on vain opittava elämään.