Tässä on nyt itse kukin joutunut miettimään vähän kaikenlaista. Mikä on oma paikka, mihin kuuluu ja missä on ylipäätänsä.

Mä olen itse kanssa viime aikoina tosi paljonkin pohtinut tätä koko kaverikuviota.

Tänään vihdoin ja viimein porukkamme kipeänä ollut tyttö pääsi kouluun asti. Mun on kovasti pitänyt jutella hänen kanssaan, sillä olen luvannut hänelle aiemmin, että kerron hänelle tasan tarkkaan missä me ollaan ja mikä tää koko kuvio on.

Mua jotenkin tietyllä tapaa pisti tänään naurattamaan se kuinka hyvin me jätkän kanssa tunnetaan toisemme ja miten meillä on niitä meijän yhteisiä juttuja, joista kaikki muut on ihan pihalla.

Poika kysy multa: Mikä sua masentaa?

Mä en vastannut sille mitään, hymyilin huppuni takaa salakavalasti.

Jätkä vastas mun puolesta: Minä.

Ja niinkuin melkeinpä aina, myös tällä kertaa se oli oikeassa.

Aikasemmin mua on häirinny tää meijän jatkuva riiteleminen, vaikka me ei tänäänkään mitenkään sydänystävinä esiinnytty, oltiin molemmat aika omillamme, niin mä tiedän, et se riiteleminen on nyt vaan aikas samantekevää ja se menee ohi. En mä siitä ota paineita, koska ei me koskaan oteta yhteen niin pahasti et me erottas sen takia.

Mua on myös häirinnyt se, että mä en ole tiennyt missä me ollaan. Okei, enhän mä vieläkään voi yhdellä sanalla kertoa missä me ollaan, mutta kyllä mä sen tiedän. Tosin, me ollaan kylläkin nyt siinä samassa vaiheessa kun ihan alussakin, ainoana erona et nyt molemmat tietää mitä toinen ajattelee. Mutta ei  - se ei häiritse mua.

Me molemmat nyt elellään tässä ihan hiljalleen ja odotellaan mitä kesä tuo tullessaan. Ehkä kuukauden ero tekee ihan hyvääkin.. Sitä paitsi eihän mulla missään vaiheessa ole ollut pelkoa, et se löytäs jonkun toisen..

Tänään mua ärsytti se, kun sillä on jotkut bileet torstaina, joihin se yritti rekryä porukkaan. No ei siinä mitään, ne on k-18 ja tälleen. Mutta sitten kuulin päivän aikana liian monta kertaa "no eihän mullakaan ole avecia.. kun kaikki mun kaverit on vasta 17."

Ja sitten meijän kaverit. Siis meillähän on edelleen yhteinen kaveriporukka. Ja siinä on nyt semmonen ongelma, et me ollaan jätkän kanssa oltu nelistään tän seurustelevan parin kanssa viime aikoina tosi paljon. Toinen tyttö on ollut puoltoist viikkoa kipeenä ja toinen muuten vain kauempana meistä. Ja nyt, tänään, ne molemmat ilmestyi takaisin. Ja mulla on edelleen, tällä kertaa vahvemmin tästä kauempana pysytelleestä kaverista, fiilis, ettei ne halua, et me ollaan yhessä tai et meille kehkeytys yhtään mitään syvällisempää. Ku aina joku tulee väliin. Ja sen takia me tapellaan. Ku aina me kuullaan pelkkää -miks te ette seurustele- ja -missä te nyt ootte-.

Musta tuntuu, et jos me kaikki tytöt keräännyttäis yhteen niin vois tääkin ongelma ratketa niin, ettei kukaan tuntis oloaan ulkopuoliseksi, väliin jääjäksi tai mitään muutakaan. Niin, et kaikilla olis jonkinnäkönen kuva tästä ja ymmärtäis ettei tää vaikuta meijän kaveriporukkaan huonolla tavalla.

Pointti tällä tekstillä nyt oli lähinnä se, et mä pääsin purkamaan tän mun kauheen surkeen oloni, joka tosin osin johtuu myös mun puolkipeydestä ja kovasta väsymyksestä. Ei ehkä tullu mitään uutta asiaa, mutta nää on ne asiat mitkä mielessä on nyt pyörinyt..

Ku nyt vaan kaikki antas meijän olla, niin meijänkään ei tarttis koko ajan riidellä. Mulle tulee siitä niin huono fiilis, kun tuntuu et aina mä oon sähläämässä jotakin. Ja, koska jätkä on kohdellut mua niin nätisti viime aikoina niin tuntuu väärältä purkaa muihin kohdistuva viha häneen. Syytön kun on.

Kunhan vaan ne kaikki ymmärtäis kuinka paljon ne mulle merkitsee. Kaikki. <3