Mä olen viime päivien aikana puhunut useampaan kertaan ihmisten kanssa välien selvittelystä, vihasta ja siitä kuinka kukin näyttää suutumuksensa tai ylipäätään siitä, mistä ihmiset suuttuvat.

Mä olen aina sanonut, että olen lyhytpinnainen ja äkkipikainen eli suutun helposti pienistä asioista. Mutta sitten taas lepyn ihan yhtä nopeesti, jossen usko, että mulla on syytä olla vihainen. Siinä tapauksessa mä olen erittäin pitkävihainen. Yleensä ottaen mun suuttumuksia ja mielenmuutoksia ei todellakaan kannata ottaa tosissaan.

Ja voin ihan rehellisesti kertoa, että mulla on tällä hetkellä kolme ihmistä, joille tulen olemaan ikuisesti vihainen, enkä suostu antamaan heille mitään anteeksi, jos he joskus sattuisivat sitä pyytämään. Joten ihan vinkkinä, mun vihan kohteeksi ei kannata jäädä.

Mun oma suuttuminen näkyy yleensä siinä, että sanon pahasti, heittelen tavarat pitkin poikin, paiskon ovia ja sen jälkeen lähden pois. Toisaalta taas esimerkiksi Miehelle mä en yksinkertaisesti osaa olla vihainen pitkään, koska se saa mut jokatapauksessa hymyilemään, vaikka kuinka vannoisin itselleni, etten anna periksi. Hänen tapauksessaan mä yleensä en puhu mitään ja yritän olla reagoimatta sen tekemisiin ja sanomisiin, kunnes mun suuttumus on laantunut tarpeeksi ja kykenen olemaan kuin aiemmin. Se on onneksi jo oppinut, että antaa mun rauhottua tarpeeksi ennen kuin lähtee uudestaan puhumaan, kun tietää että se menee kyllä ohi.

Monet mun kaverit on kertonut, ettei ne osaa suuttua ja yleensä jäävät pohtimaan asioita itsekseen. Mä itse pidän reiluna, että suuttumuksen aiheuttaja tietää, ettei hänestä pidetä. Julki se tulee kumminkin jossain vaiheessa. Mua ei kuitenkaan oteta kauhean usein tosissaan, mä kun aina nauran, vaikka mua kuinka suututtaisi. Silti silloin kun olen tosissani ja tarkoitan mitä sanon, mä tahdon tehdä sen selväksi.

Mutta eilen, pitkästä aikaa mä sain jonkun suuttumaan. Vaikka itse tiedän, että sanoin hieman ajattelemattomasti, kun tunnen ko. ihmisen, niin suutuin hänen käyttäytymisestä mua kohtaan. Se ei vaan ollut oikein. Kun toinen kattoo mua ihan suoraan silmiin, ilme täysin muuttumattomana ja vannoo, ettei ole vihainen, se menee multa hieman yli. Varsinkin, kun hän vielä myönsi mulle, että ymmärsi mun heittäneen sen vitsinä, mutta silti ottaneensa siitä itseensä.

"Mulla ihan sama, mä olen vihainen." Ja lähdin pois.

Miehen kanssa -tapellessa- mun ei tarvitse selvittää asioita jälkeenpäin, mä tiedän kokemuksesta, että se tietää mitä mä oikeasti ajattelen asioista ja hänestä. Muiden kanssa mä harvemmiten tappelen, mutta silloin kun siihen päädyn, tahdon selvittää asiat ihan selviksi, ennen kuin pystyn jatkamaan eteenpäin.

Mä olen oikeesti tosi positiivinen ihminen ja hymy kuuluu aina mun olemukseen, joten voitte hyvin arvata, ettei musta suuttuminen ole mitään kauhean lystikästä. Mä oon ennenkin kertonut, että muut ihmiset vaikuttaa muhun ihan älyttömästi ja se näkyy mun olemuksesta. Mä en tykkää olla vihainen tai suuttunu kellekään, koska se saa mut niin surulliseksi. Varsinkin nyt, kun tää on ihan aiheetta.

Mä en vaan aina tarkoita sitä kaikkea, mitä ajattelemattomuuttani suustani päästän.