Aina Frendejä katsoessani mä olen ihmetellyt sitä outoa ja mulle tuntematonta "tapailu"- kulttuuria. Lisäksi ihmetellyt sitä kuinka vaikeaa heillä on lopettaa tämä suhde.

Itse olen viikon panikoinut ja stressanut miten ensi viikolla kerron tapailemalleni miehelle, ettei tästä tule mitään. Jos muutaman tapaamisen perusteella mulle on tullut tunne, että ahdistun, en usko, että jutulla on minkäänlaista tulevaisuutta.

Lisäksi vanhat kuvioni ovat jälleen palanneet uniini. Olen viimeiset kolme yötä riidellyt ja itkenyt unissani menneisyyttäni ja se hämmentää. En kuitenkaan ole Hänen kanssaan ollut tekemisissä moneen kuukauteen.

Miettiessäni miten kerron nykyiselle, ettei tulevaisuutta ole mietin monesti miksi päädyin tähän valintaan. Ollessani viimeksi ihastunut, tunne ole mahtava, eikä minkäänlainen kosketus haitannut minua - päinvastoin. Silloin tuntui, että näin se kuuluukin olla ja kaikki tuntui niin oikealta. Tämän, hetki sitten tapaamani kanssa, asiat tuntuvat paljon epäluonnollisemmilta. Kosketus aihettaa paniikin ja koko ihminen tuntuu täysin väärältä.

Olen jo monta kuukautta vaihtanut mielessäni puheenaihetta, jos Hän on tullut mieleeni. En ole sallinut itselleni montaakaan kertaa näiden kuukausien aikana kauheaa ikävää ja ko. ihmisen ajattelemista. Tänään olen ajatellut ja ikävöinyt kaikkea sitä, josta kuitenkin nautin ja jolloin olin ainakin jossakin määrin onnellinen.

Se ihminen tuntui niin oikealta.

Ystävilleni ja kavereilleni kiellän ikävän ja kaikki tunteet Häntä kohtaan. He ovat kuitenkin seuranneet vierestä kuinka paljon kärsin Hänen vuokseen. Mutta silti, mä edelleen kaipaan ja ikävöin Häntä enemmän kuin todellisuudessa paljastan.

Vaikka meillä taisi kuitenkin olla loppupeleissä enemmän riitoja kuin hyviä hetkiä, se vain tuntui toimivan. Sitä ihmistä jaksoi katsoa, kuunnella ja odottaa. Eikä se koskaan ahdistanut. Vaikken pitänytkään Hänen tavastaan puuttua mun elämään, en kuitenkaan kokenut sitä ahdistavana. Hän ei vaan koskaan uskonut mitä sanoin. Ja juuri sen vuoksi, Hän taisi aina osua oikeaankin. Ja sehän mua sitten ärsytti.

Mulla on tunne, että luovutin oikeassa kohdassa, mutta silti olen pettynyt itseeni. Jos toista ei kaipaisi, teko olisi ollut oikein. Mutta entä jos neljän kuukauden jälkeen on edelleen ikävä?

Myönnän kyllä, että nähdessäni hänet ensimmäistä kertaa pitkään aikaan alkuviikosta kehoni läpi meni kylmiä väreitä - surusta ja ärtymyksestä. Mua kauhistutti nähdä sitä.

Mutta kuitenkin se on aina ollut se, joka on ymmärtänyt mua parhaiten ja tietänyt miten mun kanssa on pitänyt toimia. Ei kukaan voi varmaankaan koskaan tulla Hänen tilalleen.

Mä olen miettinyt jos ottaisin Häneen yhteyttä. Mutta aina silloin mieleeni palaa se ainoa lause, joka kertoo sen ainoan syyn miksi Hän tahtoisi olla mun ystävä. Sitten perun aikeeni yhteydenottoon.

Miksi mä aina tahdon sen mitä en voi saada?