Mä kesällä huomasin, että eräs tuttuni oli löytänyt blogini. Jotenkin en ollut aatellut, et yhtäkkiä suurin osa tuntemistani ihmisistä lukee tätä. Se tuntuu jotenkin oudolta. Et kun suurin osa ei tiiä niinku periaatteessa mitään ja sit ne lukee täältä kaiken. Toisaalta voi olla ihan vaan, tietää siis enemmän musta kuin mä osaan aavistaakkaan.

Tosiaan, tänään oli ne veljen rippijuhlat. Ihan hyvin meni ja ruokaa riitti. Pikkuneitikin täällä oli ja söi yli puolet mun kakusta. Eihän sitä voinut kieltääkkään, kun niin söpösti siinä mun edessä keimaili.

Mun ja veljeni kaverikin täällä kävi. Oli ostanut kukan ja lahjankin. Mä en sitäkään oo kesän aikana montaa kertaa nähny, joten juttua olis kyl riittäny. Se kyseli, että miten on uudessa koulussa alkanu ja onko kavereita tullu. Mä uskon, okei ollaan vasta neljä päivää tunnettu, mutta uskon vahvasti, että ne on niin erilaisia ihmisiä mun kanssa, että niistä en löydä niin hyviä ystäviä kuin yläasteelta. Tottakai, yläasteella oltiin koko ajan niiden samojen ihmisten kanssa ja ne oppi tuntemaan oikeesti tosi hyvin. Lukiossa taas, kun samoja kursseja ei oo paljoakaan, niin se pitää ite tutustua, jos haluaa. Kyllähän se niin on, että ne ihmiset, jotka on ollu tosi läheisiä yläasteella ei sitä enää välttämättä muutaman vuoden jälkeen ole. Ihmiset ja asiat muuttuu. Kun ei enää tavatakkaan joka päivä, niin ei sitä välttämättä ite jaksa ottaa yhteyttä tai vastata toisen yhteydenottoon. Sitä vaan niinku unohtaa.

Semmosta tänään.