Lapset huusivat koko tunnin ajan nimeäni. Piti auttaa kuperkeikoissa, katsoa kärrynpyöriä ja antaa lupa voltin tekemiseen. Lapset sai mut tänään hymyilemään - kukaan muu ei siihen pystynytkään aidosti.

Mä aina jaksan muistuttaa itseäni, että on hienoa omistaa työpaikka, jossa viihtyy ja jonne tahtoo aina palata uudestaan. Huonoina päivinäni on kiva mennä töihin, kun tietää että sieltä saa lähteä iloisempana kuin sinne mennessä. Se on aina paikka, jossa tiedän piristyväni.

Ruokahaluttomuus? Kellon ympäri nukkuminen? Haluttomuus tehdä asioita?

Mä silloin joskus päätin itsekseni, että välttelen listojen tekemistä, tyyliin "olen vittuuntunut, koska.." Mä päätin silloin, että aijon ajatella positiivisesti. Siksi en osaa sanoa, kun ei ole hyvä olla.

Mä en tahdo valittaa, koska nykyisin kaikilla on jokin ongelma. Ihan sitten sama onko se hiuslakan jääminen himaan, mutta aina valitetaan. Mä en tahdo tehdä sitä!

Siksi mielummin käytän lausetta; "mulla on kaikki hyvin, koska.."

Mä omistan ihanan työpaikan. Mulla on ympärilläni ihmisiä, joista ainakin puolet on tällä hetkellä ihan kivoja. Mun naapurit rakastaa mua ja tykkään jutella niiden kanssa mukavia. Wanhojen tanssit lähestyy ja odotan niitä innolla. Mä pärjään hyvin ilman miestä.

Mutta nyt hieman tästä säännöstä ja päätöksestä poiketen tahdon hieman sanoa, jotakin minulle epätyypillistä.

Mikä helvetin ihmissuhdeneuvoja musta on taas tullut?!

Miksi ihmiset kyselee multa niiden omista ongelmista ja niiden ratkaisukeinoista? Miksi mun pitäisi jaksaa kuunnella jokaista ja kertoa mitä niiden pitäisi tehdä? Miksi mun ylipäätän pitää jaksaa, kun ei kukaan muukaan jaksa? Miksi mä en voi olla kuten muut vaan mun pitää aina olla jotenkin "erilainen"?

Eikö kukaan ole seurannut mun elämää?

Siis kukaan ei mukamas tiedä, että olen tällä hetkellä riidoissa kymmenen ihmisen kanssa ja olen niin helvetin päättäväinen, etten aijo luovuttaa, koska "mä olen oikeassa". Kellään ei siis ole hajuakaan mun suhdekuvioista kolmen eri pojan kanssa ja näiden lopputuloksista. Kukaan ei siis tiedä, että mä en osaa selvittää edes omia ongelmiani, joten multa on turha pyytää neuvoja?

Mä en jaksa. Mä tahtoisin, mut mä en jaksa.

Tahtoisin pyytää anteeksi, mutta en tahdo. Enkä aijo, vaikka se olisikin ainoa hyvä tekoni.

Voiko joku edes joskus ajatella?