Mä jouduin eilen pohtimaan syvällisiä, mun olisi oikeesti pakko puhua omista ajatuksistani, tunteistani sekä haaveistani. Se on osa kurssia.

Me vaihdoimme aina aiheen mukaan paria ja viimeisen kysymyksen kohdalla eteeni istahti kurssimme opettaja, joka hymyili mulle ystävällisesti.

Kysymys kuului; mitä arvostat itsessäsi?

Vastaparini oli tarkoitus aloittaa, joten minä vaan istuin ja kuuntelin, kun hän aloitti "sulle mä uskallan avautua, kun ollaan jo niin monelta kurssilta tuttuja.." Mä hymyilin.

Sitten hän hiljeni ja sama kysymys tuli minulle vastattavaksi. Mietin hetken aikaa ennen kuin aloitin. Ensimmäiseksi mieleeni tuli monia asioita, joita en arvosta itsessäni, niin luonteenpiirteitä kuin tekemisiäni. Mutta niistä ei saanut tällä kertaa kertoa, oli keksittävä ne positiivisimmat asiat.

Mä arvostan itsessäni... kykyä tulla toisten ihmisten kanssa toimeen, sitä että vastoinkäymisistä jaksan kuitenkin nousta ylös ja jatkaa taikka aloittaa uudestaan kunnes onnistun, sitä etten luovuta heti ensimmäisellä yrittämällä, sitä että olen saanut oma-aloitteisesti hankittua työpaikan ja teen sitä mistä pidän, taitoa sanoa ääneen mitä ajattelen ja mitä haluan, taitoa olla oma itseni välittämättä muiden mielipiteistä, useitakin luonteenpiirteitä, jotka tekevät minusta juuri minun, yritteliäisyyttä sekä kekseliäisyyttä, rohkeutta sekä päättäväisyyttä, jotka ovat tuoneet minut sinne missä tällä hetkellä olen, esimerkiksi kouluani..

Ja koska en saanut eilenkään luetella mitään mistä en ole niin kovin ylpeä, jätän sen listan myös tästä tekstistä pois. Mutta yhteen kohtaan haluan nyt kuitenkin paneutua, vaikka se ehkä hieman meneekin nyt negatiivisen puolelle.

"Mä arvostan itsessäni taitoa sanoa ääneen mitä ajattelen ja mitä haluan"

Muutamat ystäväni saattavat tässä kohtaa tuhahdella ja pyöritellä päitänsä "eihän se edes puhu, miten se voi väittää tuollaista.." Lause tarkoittaakin lähinnä sitä, että arvostan itsessäni sitä, että uskallan tuoda omat mielipiteeni julki, ilman pelkoa, että joku teilaa ne aivan tyystin. Olen ylpeä, että omistan omat mielipiteeni ja uskallan tehdä jotakin saavuttaakseni omat unelmani. Arvostan itsessäni sitä, että osaan tapella, kiukutella ja riidellä, mutta kuitenkin ainakin jossakin määrin ottaa itsekin huonoa palautetta vastaan ilman raivokohtausta. Mä arvostan sitä, että uskallan sanoa, jos en pidä jostakin, jos tahdon tehdä jotakin tai tahdon mennä jonnekin, en jätä sanomatta omaa mielipidettäni muiden takia tai muita mielistelläkseni.

Jos saisin sanoa jonkin asian tai piirteen, jota en itsessäni niin kovin arvosta, tulisi ensimmäiseksi varmaankin kirjoitettua "kun mä en puhu". Mä tykkään puhua ja mä harvoin olen hiljaa, älkää siis käsittäkö väärin. Mutta asia, jota en itsessäni arvosta, on se kun en osaa puhua omista henkilökohtaisista asioistani, jotka ehkä pitäisi joskus tuoda edes niille lähimmille ystäville julki. Mä olen opetellut sitä taitoja jo monta vuotta, mutta yrityksistä huolimatta en ole vieläkään saavuttanut tavoitettani.

Mä olen viikon ajan yrittänyt kertoa jotakin, mutta tuntuu ettei koskaan tule oikeaa hetkeä tai mä taas pelästyn ja juoksen karkuun. Mä tahtoisin tällä hetkellä kertoa mikä mua painaa, koska joskus vastaan tulee asioita, joita ei voi kirjoittaa vaan ne täytyy selittää. Mä olen viikon ajan yrittänyt keksiä, kenelle tahtoisin kaikista eniten asioistani kertoa, kehen pystyn luottamaan niin paljon, jotta avaisin varmaankin ensimmäisen kerran suuni ilman kysymyksiä "mä näen että sulla ei ole kaikki kunnossa, mikä sulla on?"

Alkuviikosta mä ajattelin, etten varmasti tule sanomaan mitään kenellekään. Mä silloin ajattelin, ettei ketään kiinnosta ja kaikki on ihan tyhmiä. Mutta sitten se taas tulee ja hetkeksi saa unohtamaan kaikki ilkeykset ja kamaluudet ja saa mut nauramaan, jonka jälkeen jäin taas miettimään, entä jos kuitenkin se olisi hän? Mä meinasin kertoa hänelle tänään, koska tiedän etten häneltä saisi niitä inhottavan typeriä kliseisiä lauseita, joita en juuri nyt tahdo kuulla, mutta en vain tiedä jaksaako tai kerkeekö hän kuuntelemaan mua.

Mä kuitenkin tein mun psykologian tunnilla päätöksen ja otin haasteen vastaan; minä opettelen seuraavan kuukauden aikana puhumaan enemmän itsestäni ystävilleni (edes jollekin heistä!). Lopputulos voi olla tai voi olla olematta - liian suuria odotuksia ei kannata olla.

Tästä se taas lähtee.