Mä olen aina ollut erittäin huono kertomaan mitä tunnen tai ajattelen. Ja tällä hetkellä on tunne, etten voi asioitani sanoa kenellekään ääneen, ei ole ketään jolle puhuisin. Mitään salaamatta voin kertoa, että sain viime yönä selville jotakin.

On sanottu, että tieto lisää tuskaa ja niin kuin monessa muussakin tapauksessa, myös tämän suhteen yhdyn tähän. Ihmisen elämä olisi paljon helpompaa, jos hän luonnostaan ei olisi kovinkaan utelias. Mutta ainakin itse voin tunnustaa olevani.

Odotan sitä päivää, kun saan tiedon että jollekin mulle oikeasti läheiselle on tapahtunut jotakin. Tähän päivään asti ne ovat onneksi vain olleet niitä ei-niin-läheisiä. Mutta katsokaas, kun olen ihmisenä sellainen, että kaikki mitä kuulen tai näen, vaikuttaa muhun. Olen erittäin empaattinen ja taitava kokemaan saman tunnetilan kuin kertojalla. Menen aina täysillä mukaan, jonka vuoksi menetän usein yöuneni, ruokahaluni, innokkuuteni ja masennun hetkisesti. Ja esitän, että mulla on kaikki hyvin.

Väitän, etten ole nukkunut koska mun ikkunat paukkuu kovan tuulen vuoksi. Uskottelen, etten syö koska en ole nukkunut. Puhun, jotten ajattelisi.

Olen 19 ja elämäni aikana on kuollut neljä tuttua ihmistä. Ei läheistä, ei lähipiiristä, mutta tuttua ihmistä, joiden kanssa olen tavalla tai toisella ollut tekemisissä. Ja nyt puhun puhtaasti kavereista, en edes lähde laskemaan tähän sukulaisiani tai läheisiäni.

On ollut auto-onnettomuuksia, sydänvikoja sekä itsemurhia. Ja viimeisin on ainakin itselleni vielä hämärän peitossa, kuulin asiasta eilen.

Minun pieni ajatusmaailmani ei voi ymmärtää nuoren ihmisen kuolemaa - tahallista tai tahatonta. En voi ymmärtää, miksi nuorten täytyy kuolla. Ihmisten, joilla on vielä koko elämä edessä. En voi ymmärtää miten sellaisesta voi päästä yli.

Tänään en käsitä miten omasta pihapiiristäni voi olla yksi jo pois.