Vuosia sitten mulla oli viimeksi paras ystävä.

Hänen kanssaan me usein istuimme sähkökaapin päällä puhumassa pojista. Hänen kanssaan me kiipesimme iltaisin salaa entisen päiväkotimme aidan yli pihalle keinumaan. Hänen luona yökyläilin, hänen kanssaan kirjoitin ensimmäisen rakkauskirjeeni, joka sai osakseen aivan liikaa mansikantuoksuista hajuvettä. Hänelle kerroin salaisuuksiani, hänen kanssaan pukeuduimme noidiksi ja kiersimme jännittyneinä korttelia ja olihan hän myös mukana silloin, kun päätin pitää dalmatialais-teemalla syntymäpäiväjuhlat.

Olin hänen tukenaan, kun hänen äitinsä kuoli. Olin tukena, kun hänen isänsä rakastui uudelleen. Olimme erottamattomat.

Erosimme monen yhteisen vuoden jälkeen sanaakaan sanomatta tai mitään selittämättä.

Yläasteen aikana vaihdoimme muutaman kirjeen, jossa jaoimme nykyiset elämäntilanteemme. Sekin viestittely loppui lyhyeen. Nykyään voin vain lukea hänen kuulumisistaan facebookin kautta.

Ala-asteen, yläasteen ja lukion menin aika hämärän peitossa. En halunnut ketään lähelleni, sillä pelko siitä että se lähtisi pois, oli aivan suuri, että olisin halunnut ottaa sen riskin. Teema nousi mieleeni, kun mietin vanhoja koulukavereitani.

Suurin osa heistä on ihmisiä, joiden kanssa en nykyisin ole enkä halua olla tekemisissä. Mutta miksi aina ne kiltit tytöt joutuvat heitteille? Tai toisin ajatellen, onko mussa sitten aina ollut vähän kapinahenkeä, kun tuntuu ettei mussa ole mikään maailmankatsomus tai ajattelutapa vuosien aikana muuttunut?

Miksi juuri se tyttö, joka oli kaikkein suloisin ja söpöin ala-asteella on nykyisin vuoden ikäisen tyttölapsen yksinhuoltaja?

Miten se kaikkein tunnollisin tyttö ala-asteelta, joka ennen vastusti kapinointia, meikkausta, alkoholia ja tupakointia - miksi juuri se polttaa, juo ja meikkaa kaikkein rajuimmin nyt muutaman vuoden jälkeen?

Ja kaikkein tärkeimpänä, miksi pojilla on vieläkin samat jutut kuin yläasteella? Miksi mielestäni ei tule koskaan poistumaan mielikuvat luokkahuoneiden ovien rikkomisesta tai ikkunoista karkaamisesta ja miten voin edelleen kuvitella poikien toimivan näin?

Kaikkien näiden vuosien jälkeen, nämä ihmiset tulevat aika ajoittain mieleeni miettiessäni ketä olen kohdannut. Kehen tutustunut, kehen luottanut - ketä rakastanut.

Tämän vuoden aikana kanssani lähentynyt ihminen totesi mulle kerran, ettei voi mennä eteenpäin ennen kuin päättää jättää tietyt asiat menneisyyteen. Nyt on sen aika.