Mä leikkelen lehdistä kaiken maailman otsikoita milloin mihinkin tarkoitukseen ja tänään käteeni osui palanen, jossa luki otsikon teksti.

Katsoin juuri romanttisen draaman, jossa kysyttiin, että voiko toiseen rakastua ensisilmäyksellä. Päänäyttelijä sanoi, että rakastui toiseen kolmen sekunnin jälkeen ensinäkemisestä.

Uskotko rakkauteen ensisilmäyksellä?

Voiko niin tapahtua useimminkin kuin kerran? Jos se ensimmäinen ei olekkaan se oikea, jos löytää jonkun toisen?

Itse uskon. En mä sellaista ole koskaan kokenut, mutten sitä kielläkkään. Kyllä sen vaan näkee siitä toisesta jos se on heti menoa.

Toisaalta jos suoraan rakastaa ja jättää ihastuminen väliin, menettääkö siinä jotakin?

Pitääkö ennen rakastumista tuntea se toinen ihan kunnolla, ennen kuin voi sanoa rakastavansa tätä?

Mutta jos pitää rakkautta rumana sanana, voiko sitä tällöin koskaan itse sanoa ääneen, täysin tarkoittaen tätä?

Usein puhutaan, että rakkaus on liian käytetty sana. Itse en ole tämän puolella. Joo ehkä niillä, jotka sanoo sen tyyliin jokaiselle vastaantulijalle jossakin muodossa. Mutta jos sanoo rakastavansa toista, täysin tarkoittaen tätä ihan oikeasti, ei sitä mielestäni voi koskaan sanoa liikaa.

On se sitten ystävä tai se oikea. Lopputulos on kuitenkin sama. Rakastaa.

Joskus käy niin ettei rakkaus kestä. Se toinen voi rakastua toiseen, hylätä kaiken yhteisen ja menneen ja tarttua uuteen tilaisuuteen. Luovuttaa. Ja sen jälkeen se toinen on ihan hajalla, varsinkin jos se tuli yllätyksenä, eikä se toinen suostu edes puhumaan asiasta. Se on erittäin harmillista ja ikävää.

Kun kaikki tuntuu menevän liian hyvin ollakseen totta. Se joko on totta ja täydellistä tai se menee liian hyvin ja kohta alkaa alamäki. Jokotai eikä voi koskaan tietää milloin se onni osuu kohdalle ilman mutkia.

Tosin välillä kuopat ovat ihan hyvä asia, tasaista matkaa odottaa tällöin ilolla. Ja kyllä kaikki päättyy aina onnellisesti. Niin tässäkin.

Mä rakastan onnellisia loppuja.