Lukiossa eräs opettajani kerran aloitti kurssin näin: "Vihaan sellaisia opettajia, jotka eivät kerro itsestään mitään." Opettaja jatkoi vertaamalla tälläistä sekä sellaista opettajaa, joka jakaa edes joitain osia elämästään opiskelijoiden kanssa. Hän viittasi tällä mielenkiinnon säilyttämiseen oppimisen ohessa.

Minä voin hyödyntää tuota lausetta ja kertomalla, että on paljon mielenkiintoisempaa olla jumppatunnilla, jossa tuntee tuntevansa ohjaajan. Jo pelkkä "mitä kuuluu?"-kysymys ennen tunnin alkua antaa ohjaajasta tietyn kuvan - hei se on meitä varten täällä, sitä kiinnostaa.

Haluan olla tälläinen ohjaaja.

Jokainen ihminen on erilainen, omalaatuinen ja omalla tavallaan persoonallinen, itsenäinen ihminen. Sitä sanotaan, että meitä on moneen junaan. Kaikki ei voi tykätä kaikista, eikä kaikista tarvitse tykätä.

Jokaisen jumppatunnin takanakin on persoona. Voin esimerkiksi kertoa, että oli aika upea tunne tänään ohjata kun näkee edessään kuusikymmentä ihmistä, jotka tekee omaa koreografiaa. Jokainen ohjaaja on omanlainen, eikä kaikkien ohjaustavasta voi pitää. Itse arvostan nimen omaan niitä ohjaajia, jotka ovat tunnilla mukana täysillä.

Sain tänään sähköpostin, joka sai mut ensimmäistä kertaa moneen vuoteen miettimään olenko oikeasti oikealla alalla. Pystynkö oikeasti  tulemaan liikunnanohjaajaksi? Riittääkö mun ammattitaito? Ja mitä jos en pystykään? Sähköpostissa luki palautetta mun ohjaustavasta ja olemuksesta tunneilla. Ohjaan kuulemma minäkeskeisesti.

Oma mottoni tunneillani on, että kaikkensa pitää antaa, mutta sen kaiken voi tehdä hymyillen. En usko siihen, että kaiken liikunnan täytyy olla naama irvessä tekemällä tehtyä. Mä haluan antaa itsestäni kaiken jumppaajille. Mä en ylipäätänsä ymmärrä ohjaajia, jotka eivät huomioi jumppaajia.

Sähköposti osui ja upposi. Entä jos mä oon väärällä alalla? Mä olen vapaa-ajallakin erittäin värikäs persoona. Kerron, puhun ja pälpätän paljon ja teen sen kaiken myös tunnilla - samalla liikkuen. Tähän kohtaan tulee tämä "kaikki ei tykkää kaikista"-kommetti, sillä vaikka palautteesta osa oli aivan totta, olen sitä mieltä ettei tällä ko. ihmisellä vain kohdannut mun kanssa. Tai sitten sillä ei vain ole huumorintajua.

Siltä viesti viittasi vahvasti myös siihen, että persoonana olen minäkeskeinen, enkä osaa huomioida muita ihmisiä. Ja se oli loukkaus. Mä haluan erottua ja olla erilainen. Mä uskon siihen, ettei ihminen kehity, jollei se haasta itseään - poistu edes joskus omalta mukavuusalueeltaan. Mä annan tunneilla kaikkeni, koko persoonani ja se on se suurin asia, mistä mun tunneista tulee positiivista palautetta.

Mä olen rento, omanlainen ja saan nauramaan. Mun tunneilla on hyvä fiilis.

Mä olin aamulla aivan eri tunnelmissa kuin nyt. Mä päätin, että mähän näytän! Mä tiedän, että hyväksi ohjaajaksi kehittyminen tulee viemään multa vielä ainakin seuraavat sata vuotta, sillä koskaan ei voi olla täydellinen, mutta opin ja opettelen koko ajan - ja kehityn. Mä jätän siis tämän yksittäisen palautteen omaan arvoonsa ja päätän että mä olen hyvä! Eikö sen todista jo se, että jumpparit harmittelivat tänään että jään kolmen viikon lomalle, eivätkä nämä pääse mun tunneille?

Kaikista ei voi tykätä, mutta jos silloin vaikka ei vaan menisi sen ihmisen tunneille? Se ei kuitenkaan voi olla kiinni mun huumorintajustani...