Viime aikoina lähentynyt ihminen laittoi mulle eilen illalla viestiä ja pyysi mua vaihtamaan rauhallisen leffaillan kaupunkiin ja muutamaan. Ja minä vaihdoin.

Istuimme vastakkain ensimmäiset lonkerot edessämme ja vaihdoimme kuulumisia. Ja päädyimme juomaan toiset ja pohtimaan rakkautta, ihmissuhteita ja miehiä - kuten tuppaa aina naisten keskuudessa käymään. Kyllähän te sen tiedätte!

Mietimme tulemmeko ikinä löytämään ketään, joka haluaisi jakaa kanssamme arjen ja kiireisen elämän. Mietimme joudummeko kuolemaan ns. vanhoina piikoina. En haluaisi uskoa siihen, mutta valitettavasti  "olen tehnyt kaikki lapseni ennen kuin täytän 25"-unelmani alkaa karkaamaan kovaa vauhtia kauemmaksi tästä todellisuudesta.

Ihastuksen kohteeni on -yllätys yllätys- jälleen vaihtanut omistajaa. Ja nyt mulla on kyllä aika hyvä fiilis. Tosin niinhän mulla taisi ton edellisenkin kohdalla olla... Pyörittelin edellistä tapausta mielessäni pari kuukautta, miettien mielessäni johtaakotuleekoyritänköentäjoskuitenkin-litanniaa. Ja sitten eräänä päivänä puhuessani ystäväni kanssa puhelimessa, tämä totesi mulle täyden faktan.

"Mun mielestä te ette sovi yhteen." Ja siinä se oli.

Ja nyt mun ajatukset on jo aivan muualla.

Eilen tuttuvuuteni kanssa juttelimme pitkään omista tilanteistamme sekä siitä mitä voisimme nyt tehdä, jotta asiat etenisivät haluamaamme suuntaan. Sovimme ottavamme miehiin kumpikin omilla tahoillamme yhteyttä. Ja sainkin siihen tänään erinomaisen tekosyyn.

Ystäväni purkavat miesten kohdalla usein mulle mieltään. Ja itse autan heitä parhaan taitoni mukaan. Yleisin apulauseeni kuuluu "mitään ei voi saavuttaa, jos ei edes yritä." Paha vaan, etten osaa yleensä itse noudattaa omia neuvojani.

Mutta mistä sitten tietää, että juuri tällä kertaa kannattaa ottaa riski epännistumisen uhallakin ja ihastua? Mistä tietää, että juuri tämä on Se Oikea, jonka vuoksi kannattaa uhrata yöunet, päiväunet, työ- sekä vapaa-aika?

Toiseen ihmiseen tutustuminen on pitkä ja rankka, joskus jopa hieman tylsäkin vaihe. Sen jälkeen elämän pitäisi olla tuttua ja turvallista. Mutta siinä vaiheessa pitäisi jo uskaltaa luottaa siihen toiseen ihmiseen. Ja siinä vaiheessa käyt jälleen sisäistä keskustelua itsesi kanssa, kuten jo vaiheessa tutustuminen (kannattaako edes yrittää/tuleeko meistä koskaan mitään/olen jo kertonut kaiken oleellisen), että "luotanko/kannattaako luottaa/entä jos se luotakaan muhun?"

Ja sit multa kysytään, miksen halua tehdä asioiden suhteen mitään, jotta ne edistyisivät ja pääsisin joskus parisuhteeseen? Mä en ainakaan ihmettelis.

Tämän pitkän selostuksen tarkoitukseni oli kertoa, että olen jälleen ihastunut. Ja kovasti pohdin, että olisiko tämä jo vihdoin ja viimein se..