Mikä siitä sanasta tekee niin vaikeasti lausuttavan?

"Ai missä sun poikaystävä on?"

Suhde. Mies. Tapailu.
Parisuhde. Poikaystävä. Seurustelu.

Kun kuukausi sitten multa kysyttiin, että olenko mä aikaisemmin seurustellut, vastasin etten harrasta sellaista. Mun ajatusmaailmassa se tarkoittaa sitoutumista, luottamista - omasta elämästä luopumista? Ei sovi mulle.

Kuitenkin olen vähitellen alkanut tottumaan ajatukseen siitä toisesta ja riemunnut ystävilleni aikaajoin: "Mua ei VIELÄKÄÄN ahista!" Kai mä oon niin tottunut, että se iskee aina jossain kohtaa. Mutta ei tällä kertaa. Ei vielä.

Mutta miten mä sitten yhdistän oman elämäni ja toisen elämän?

Mä olen ystävilleni jo monen vuoden ajan valittanut, ettei ystäviä pidä hylätä vaikka löytäisikin unelmiensa miehen. Mä pidän yksityisyydestäni ja omista asioistani kiinni edelleen, mutta miten mä aikataulutan tän kaiken?

Kuukauden aikana ovat työasiat saaneet väistyä, ystävät ymmärtää ja mies saanut mun kaiken huomion niinä vähäisinä yhteisinä hetkinä, puhelinlaskut kasvaneet ja jääkaappi täyttynyt aina viikonloppua kohden. Mihin väliin saan mahdutettua marotonpuhelut ystävien kanssa tai oman hyvinvoinnin kannalta tärkeät lenkkipäivät?

Mä luotan, mutta mä en halua katua sitä. Mä haluan pärjätä edelleen itsekseni. Mä haluan osata nukkua yksin. Niin ja miten sitten se sana tyttöystävä? Eikö voida vaan sanoa, että me tapaillaan ja katellaan rauhassa?

Mutta toisaalta, jos se tuntuu näin hyvältä - miksi sitä jarrutella?