Mä saavuin eilen viiden jälkeen kotiovelle. Emmin hetken ja kaivoin puhelimen. Etsin oikean numeron. Soittaa... "Ai hei.."

Mulla tuli tunne, ettei kukaan kuuntele mua. Ja se ainoa oikea ihminen on tietenkin Hän, jolle voin siinä mielentilassa soittaa. Tietää musta kaiken ja osaa sanoa juuri mulle ne oikeat sanat. Ja se auttoi.

Ei ehkä mikään järkevin vaihtoehto, mutta se auttoi. Se oli pääasia.

Tänään sain kuitenkin mielenkiintoisen viestin. Naurahdin sille hieman, sillä en aluksi ymmärtänyt lähettäjän logiikkaa. Yllätyin, kun se ei tuntunut miltään. Mussa ei mikään lihas nytkähtynytkään kun luin ne varoituksen sanat. Naurahdin vain ja vastasin elämässäni olevan jo uusi aukeama puhtaana edessäni.

"Harvinaisen vittumaista"

Onhan se totta että olen saanut sulattaa asiaa jo päälle pari viikko, onko mennyt jo kuukausi? Joten olen oppinut elämään asian kanssa. Se ei enää satu. En ole pettynyt tai suuttunut, en edes surullinen että tässä kävi näin kuin kävi. Ei mua edes kaduta.

Hitto mä olen pitkästä aikaa onnellinen!

Yllätyin kuitenki viestistä, koska sain tuntuman ettei lähettäjä ymmärrä mun päässeen eteenpäin. Ei hän nyt niin kova luu ole, ettei siitä voisi selvitä hitto vie! Mä menen läpi vaikka harmaan kiven. Hän antoi mun ymmärtää, etten tajua meidän olen vain kavereita. Minä en saa yrittää iskeä häntä. Ai sitähän se mun eilinen soitto siis oli. Kiitos kun tarkensit.

Oikeesti. MÄ ALAN SELVIÄMÄÄN JA PÄÄSEMÄÄN YLI! Pitkästä aikaa tuntuu, että elämä voisi sittenkin jälleen voittaa. Tää on ihan kiva fiilis.