Jokin siinä on.

Tyttö ajatteli tänään itsekseen, kuinka huono olo hänellä on - tällä kertaa pelkästään fyysisesti. Kipeenä jo päälle viikon, pää kipeä, nenä vuotaa ja pahinta, ääntä ei tule sitten pihauksen vertaa.

Tästä kaikesta huolimatta, tyttö hymyilee sisäisesti ja itselleen.

Se on se mies.

Tyttö ja mies istuivat yhteiskuntaopin tunnilla, eturivissa ja vierekkäin. Tyttö yritti kovasti koko ajan sanoa jotakin, mutta miehen osa oli harmillista, eihän hän kuullut mitään mitä tyttö vaivalla yritti sanoa. Ja oikeasti monta kertaa yrittikin, hänellä on nimittäin huono taipumus siihen, ettei vain kykene istumaan 75 minuuttia PAIKALLAAN ja HILJAA. Mahdoton yhtälö.

"Tää on niin perseestä."

-Toi on just söpöä..

"?!! Kui?"

-Sä oikeesti kuullostat tosi söpöltä...

Se mies sai tytön tänään hymyilemään. Ei se oikeestaan edes paljoa sanonut, riitti vaan kun se oli lähellä. Se kun vain pystyi kääntämään katseensa hieman sivummalle ja näki miehen. Näki sen keskittyneen ilmeen ja kun mies huomasi tytön kääntyneen katsomaan tämä totesi

"Mitä, mä keskityn ja yritän miettiä."

-Mä huomaan..

Mies vastasi tytön hymyyn. Pitkästä aikaa. Juuri tuota hymyä tyttö oli kaivannut. Se tiesi, että se tarkoitti jotakin. Se tiesi, että vain hän tulisi näkemään ja tuntemaan tuon hymyn muita paremmin.

Tyttö on taas pitkästä aikaa ilonen ja vähän ehkä onnellinenkin.

Se on se mies.

Siinä on jokin.

Se on se rakkaus.

Se saa ihmisen käyttäytymään ihan kummasti.