Mulla on ollut aivoverenvuoto. Leikkauksen jälkeen mä jouduin käymään monta vuotta monilla eri lääkäreillä, jotka tutki koko ajan, et kaikki sujuu hyvin. Niin ne kuin myös mun äiti kysy multa tosi usein, että muistanko mitä tapahtui tai miten tää kaikki tapahtui. Joka kerta, kun multa kysyttiin noin, mä vastasin etten muista mitään. Todellisuudessa mä muistan aika hyvin kaiken.

Se tapahtui näin.

Mä olin seittemän, ekan luokan keväällä, vuonna 2000. Me oltiin luokan kanssa menty läheiseen uimahalliin uimaan. Meillä oli vapaauintia ja me kolme kaverusta haluttiin mennä liukumäkeen. Yksi meistä sitten sanoi, että odottaa reunalla, kun me kaksi lasketaan. Kavuttiin sitten mun silloisen parhaan kaverin kanssa ylös portaita. Me haluttiin laskea peräikkäin. Kaverini oli eka ja mä sen jälkeen. Just ennen kuin me "tiputtiin" veteen, meidän päät osu tosi lujaa toisiinsa. Sit me tiputtiin. Mä muistan, kun olin sen veden alla ja mun päähän rupes sattuu ihan sikana. Mä en oo ikinä aikasemmin kokenu semmosta kipuu, kun silloin, enkä tosiaan haluukkaan, mä muistan sen aina. Musta tuntu, että olin kauheen kauan veden alla, kaveri, joka oli mun edessä, oli kerennyt jo altaan reunalla. Uin heidän luokse ja samalla, kun nousin ylös sanoin kavereilleni, että mun päähän sattuu ihan hirveesti. Kotimatkasta mä en muista mitään.

Sinä päivänä mummo oli tullut hoitamaan mua ja veljeäni. Sen mä muistan, kun olin olkkarin pöydän alla, jossa siis pidin suutani kiinni siihen kylmään kaidehommaan. Osin siksi, että mä "venytin" mun hampaita, jotta ne lähtis nopeemmin ja osaks siks, et mä viilensin mun otsaa. Sitä mummoni ihmetteli aika pitkään. Jossain vaiheessa mä kuitenkin siirryin mun sänkyyn, en kylläkään tiedä missä vaiheessa ja miksi. No tästäkään ajasta mulla ei oo mitään hajua, mutta jossain vaiheessa, kun olin ollut huoneessani jo aika pitkään, äiti tuli ovelle ja kysyi onko kaikki hyvin. Mä vastasin, et joo on. Äiti tuli lähemmäs ja tajus, et mun sänky on ihan oksennuksessa. Sit se talutti mut vessaan, siinä mä istuin kädet vessan pöntön päällä, äidin tukiessa, että pysyn pystyssä ja selitin jotain, että mä en halua olla tässä ja, et haluun takas sänkyyn. Siinä mä olin hetken.. Jossain vaiheessa ne ambulanssi miehet tuli. Niitä oli kaksi, toinen seiso siinä vessan oviaukossa ja toinen kyykisty mun eteen. Mä pidin sitä peukaloista kiinni. Viimenen muisto ennen leikkausta on se, kun se ambulanssimies sanoo "nyt meni tunto" ja sit en muista enää mitään.

Seuraava muistikuva on sairaalasta. Vierelläni on mummoni, joka sanoo, että äiti ja isi on käymässä jossain ja mut siirretään ihan pian toiseen sairaalaan. Se on elämäni toinen ambulanssimatka ja tästä vielä muistakin jotain.. Siitä ekasta sitten taas en..

Siellä toisessa sairaalassa se oli sitä perus sairaala meininkiä. Syödään, nukutaan ja tavataan lääkäreitä ja perhettä. Siellä mä sitten vietinkin elämäni pisimmät kolme viikkoa. Ainoastaan kerran paras kaverini kävi luonani, mutta oli siinäkin ihan terpeeksi vaihtelua. Muuten äiti tai isi, vuorotellen oli luonani aamusta iltaan.

Mitä leikkauksesta jäi? Siitä jäi pääni oikealle puolelle, koko pään halkaisijan mittainen kohouma ja arpi. Olihan päässäni 30 tikkiä. Kohta on edelleen arka ja joku saattaa aina välillä ihmetellä, että miksi mä pelkään palloja. Mutta syy on se, että se sattuu ihan kivasti, jos siihen joku pikkasenkin kovempi esine osuu.

Tästä on nyt kahdeksan vuotta. Mutta vasta nyt alkaa tajuamaan, että mitä mä oisin voinut menettää. Mun elämä oli puolesta tunnista kiinni. Mä kävin tässä vähän aika sitten lukemassa, että mikä on aivoverenvuoto. Siihen kuolee suuremmalla todennäköisyydellä kuin selviää. Ne lääkäritkin sano silloin, että tää on ihme, että mä elän. Mä oon tosi onnekas, että saan olla täällä.